Hae
Prime Life by Umppu

Nyt elän parisuhteen vaikeinta aikaa

*Sisältää mainoslinkkejä

Mää oon tietyllä tapaa todella kyllästynyt.. Kyllästynyt moneen ympärillä olevaan asiaan. Kyllästynyt valehteluun ja esittämiseen ja näyttämisen tarpeeseen… Siks mää kirjoitan tän tekstin just niin kun musta tällä hetkellä tuntuu. Kaikkine ongelmineen ja fiiliksineen. En ole asetellut lapsiani kukkaniitylle hymyilemään samanlaisiin vaatteisiin, koska sellaista tapahdu kun lavastetusti…. Ja ihan alussa haluan sanoa sen että perhe on mulle se tärkein juttu tässä maailmassa ja rakastan mun perhettä yli kaiken…

Lapset… Ne maailman ihanimmat olennot, jotka auttaa mua jaksamaan joka päivä eteenpäin. Mutta samalla ne lapset saa mut raivon partaalle joka helvetin päivä. Lapsia on todella erilaisia ja esimerkiksi mää en todellakaan tiennyt sitä, kun vasta 4 vuotta sitten, kun mun toinen lapsi syntyi. Esikoinen on aina ollut maailman helpoin. Se ei sano koskaan vastaan, eikä mun ole koskaan tarvinnut edes huutaa tai korottaa ääntä. Pelkkä katse on riittänyt. Jotkut lapset on helppoja vauvana, mutta taas siinä 2-6 ikävuoden väliin mahtuu ties mitä vaiheita… ja meillä on nyt sellainen vaihe kahdella nuorimmalla samaan aikaan ja se todellakin koettelee myös parisuhdetta ja aika raskaastikkin.

Se minkä olen huomannut itsessäni iän myötä on huutamisen äänen  sietokyvyn laskeminen. Tarkoitan siis kun lapsi huutaa ja karjuu ja heittäytyy meritähdeksi kaupan lattialla.. Se on asia, missä mulla menee huuruun heti. Nyt molemmilla pienillä on sellainen vaihe, että ne saa jatkuvasti ties mistä ihan järkyttäviä raivareita. Jos molemmat ei huuda samaan aikaan, niin siinä vaiheessa kun toinen lopettaa ja toinen aloittaa. Lapset saattaa huuttaa niin lujaa, että niillä tulee verenpurkaumia kasvoihin. Tämä ihan vaan havainnolistaan teille huudon volyymia.  Se on se tilanne, missä en aina tiedä mitä tekisin. Usein pysyn rauhallisena. Annan hetken raivota jonka jäljkeen sanon lapselle, että tuu syliin ja tilanne rauhoittuu… Joskus se auttaa ja joskus ei..

Kun saat toisen rauhalliseks, niin sama alkaa toisen kanssa. Voi olla sellaisia päiviä, että kumpikaan ei raivoa, mutta niitä on ehkä kerran kahdessa viikossa. Se ei lohduta paskan vertaa kun joku sanoo, että lapset näyttää tunteensa niille, kenestä eniten välittää. Mää voisin olla vaikka koko päivän  tai ihan jopa kuukauden se ihminen kenestä ei kukaan välitä, jotta saisin hetken rauhan. Sellaisen rauhan omaan päähäni jossa voisin taas miettiä asiaa että tämä on taas ohimenevä vaihe ja sää selviät siitä, koska selviät mistä vaan… Mulla tulee joka päivä itku. Se johtuu turhautumisesta tai ehkä oikeastaan väsymyksestä ja uupumuksesta.

Kun teen työtä asiakaspalvelussa, niin käytännössä palvelen jotain aamu kuudesta joskus jopa ilta 11 asti….. se on 17h päivässä…. Jos tän jälkeen ei jaksa tehdä yhtään mitään, niin se on kaiketi ymmärrettävää.  Palvelen jotain joka ikinen päivä ja olen tavoitettavissa 24/7 joka ikinen päivä. Kun oot väsynyt ja turhautunut niin silloin purat sen kaiken tietysti siihen kuka on siinä lähimpänä, eli puolisoon. Joskus oon illalla vaan ihan hiljaa, koska en jaksa edes puhua… en jaksa näiden päivien jälkeen yhtään mitään, koska oon fyysisesti ja henkisesti niin loppu.

Mää oon ulkoistanut mahdollsimman paljon asioita. Meillä käy siivooja ja ruoatkin tilaan kotiinkuljetuksella kaupasta… Mun ei tee tällä hetkellä mieli lähteä lasten kanssa minnekkään, koska ne tilanteet, kun se raivo alkaa on aivan perseestä. Just yks päivä kävin lasten kanssa yksin kaupassa ja mietin, että en tee tätä enää koskaan… Oltiin sielä ehkä maksimissaan 20min ja siitä ajasta meni suurinosa siihen, että jahtasin omia lapsiani kaupasta ja koitin selvitä kohtauksista… Mää oon jotenkin aivan loppu niihin kukkakedolla istuviin perheisiin, joidenka suurin ongelma on se, että lapsi nukuin tänään vaan 4:h päikkärit viiden tunnin sijaan ja äidin oma aika jäi vähiin. Mikä vitun oma aika? Mitä se on? Noi ihmiset valehtelee 🙂 Mitä nää äidit syöttää niille lapsilleen? Määkin haluun sen saman lääkken (vitsi).

Tällä hetkellä mää ehkä just siks nautin todellakin sielä töissä olosta, koska tää vaihe on mulle itselleni niin super raskas. Mua välillä jopa ahdistaa mennä kotiin, jos oon jo valmiiks ihan loppu. Toivon joka kerta kotiin ajaessa, että olispa tää se käänteen tekevä ilta. Siinä vaiheessa kun istutu ensimäisen kerran sohvalle puo 12 maissa yöllä, niin sun päässä ei liikku yhtään mitään. Mää en vastaa töissä enkä kotona koskaan puhelimeen, kun mää en yksinkertaisesti jaksa puhua… Mulle ei siis kannata soittaa. En puhu siihen myöskään vapaapäivänä koska ei huvita… Voi olla, että herään yöllä vielä useita kertoja. Saatan siivota pissalakanoita ja hyvällä säkällä nukkua jalkopäässä Juuson pohje tyynynä, koska mulla ei ole tilaa omassa sängyssä… Mulle on suositeltu jotain ranneketta, missä nään unen määrän niin sellista en kuuna päivänä hanki… sitten sekoan varmasti..

Me ei kumpikaan vanhemmista jakseta tällä hetkellä juurikaan panostaa parisuhteeseen. Molemmat tiedostaa toistensa väsymyksen ja tietää, että tää on ohimenevä vaihe ja me osataan elää sen kanssa. Mää teen kahta työtä ja mies opiskelee työn ohella.. Tätä on jotenkin tosi vaikeeta selittää. On tosi vaikee välillä selittää asiaa vaikka ympärillä olioille. Ei sitä tajua ennekuin sen itse kokee.  Jos mää saan sunnuntai maanantai välisenä yönä joltain viestin, että mitä sää tekisit mun hiuksille jos saisit, niin tekis mieli vastata, että ei vois helvetti vähempää kiinnostaa…. tai että ostanko mustan vai valkoisen nojatuolin olohuoneeseen ”mitä mieltä oot”… Saati viesti, jos joku kysyy että minkälaista oli matkustaa jenkkeihin lapsen kanssa… Normaalisti mää vastaisin, mutta nyt en jaksa. Mää käytän se ajan ihan vaan tuijottamalla seinää.

Mua ärsyttää tässä tilanteessa myös se, että en ole hyvä kumppani ihmiselle kuka on mun tukipilari tässä hetkessä. Miks mää tiuskin sellaiselle ihmiselle. Se on tosi vaikeeta, kun johonkin se on pakko päästä purkamaan tilannetta ja turhautumista.  mutta kun sitä ei sais purkaa lapsiin, puolisoon, ystäviin, työkavereihin, läheisiin niin kehenkä sitten.. Älkääkä vaan sanoko, että mee vaikka lenkille.. Mää juoksisin varmaan jonkun helvetin tour de Francen jos jaksaisin, mutta hyvä kun jaksan avata edes omia silmiä. Ne hyvät hetket tuo sitä toivoo kuitenkin aina sen verran, että jaksaa. Ne hyvät hetket on täydellisiä. Mää haluaisin olla se äiti ja vaimo joka herättää suukolla poskelle rakkaimmat joka aamu ja toivottaa mukavaa päivää, mutta välillä oon se silmät täynnä katkenneita verisuonia oleva riivinrauta, joka karjuu ovella että vittu tääkin päivä alko taas päin helvettiä, enkä oo nukkunut taas viikkoon kunnolla.

Kaikilla on erilaisia elämäntilanteita… On yksinhuoltajuutta, on viikko/viikko systeemiä, on tukiperheitä ja uusioperheitä, mutta miksi sita aina jatellaan, että se ydinperheen elämä on suhteessa jotenkin helpompaa?  Jaa siks kun siinä on kaks aikuista? Mitä jos niitä lapsia on enemmän? Ihan vaan ajatuksena ilmoille jos olisin aina viikon lasten kanssa ja viikon yksin olisin äitinä paljon energisempi. Vaikka varmasti ikävöisinkin lapsiani, niin mullahan olisi joka toinen viikko sitä surullisen kuuluisaa omaa-aikaa… Ydinperheessää ei sitä koskaan ole ja siksi mua välillä ottaa aivoon sellainen vastakkainasettelu siitä kenellä on rankinta. Jollain voi olla yhden lapsen kanssa aivan super raskasta, jos lapsi on vaikka erityislapsi tai hänellä on vaikka jokin käytöshäiriö… Faktahan kaikinpuolin on että lasten kanssa suurimmalla osalla on vaan raskasta.

Mun pitäis pystyä kokoajan pysymään kovana asettamistani säänöistä. Mun pitäis kokoajan pysyä omissa päätöksissä tai kaikelta menee täysin pohja ja seuraava kerta tulee olemaan kahta kauheampi.. Mää mietin kokoajan sellaisia keinoja, millä voin välttää ne kohtaukset ja raivot, koska oon vaan niin väsynynt niihin. Mun lapset ei oo huonolla tapaa kurittomia, mutta musta tuntuu että mun auktoriteetti on aivan hukassa välillä. Miten mää oon pystynyt valmentamaan 35 tyttöä samaan aikaan ja saanut ne tekeen mitän käsken? Mitenkä mää en saa kahta omaa lastani tekemään mitä käsken.?

Kun on luonteeltaan tietyissä asioissa täydellisyyteen pyrkivä, niin tää ottaa vielä oman luonteen päälle ja kovaa…. Ei oo oikein mitään asiaa mitä voisin tehdä toisin, kun hillitä itseäni enemmän. Mun työ on myös todella vaativaa ja se on henkisesti aika raskasta välillä… Se myöskin harvoin loppuu siihen kun suljen työpaikan oven. Mun tilannetta saattaa olla monen vaikea ymmärtää eikä tarvitsekkaan. En jotenkaan jaksa myöskään niitä besserwissereiden kommentteja, kuinka sinuna tekisin näin ja  näin. Enkä myöskään niitä vinkkejä, että voisitko delegoida miehellesi sitä ja tätä… Me ollaan molemmat ihan täys työllistettyjä tässä tilanteessa ja molemmat tekee osansa.  Jokaisen perhe ja dynamiikka toimii erilailla. Tästä tuli aika pitkä oksennus, mutta toivottavasti jaksoitte lukea läpi. Ei ole helppoa olla kolmen lapsen äiti, vaimo, yrittäjä ja samalla esimies…. mutta tieni olen valinnnust ja sitä kuljen. Mulle ei ole koskaan riittänytkään sellainen suora ja tasainen tie vaan mitä enemmän mutkia möykkyjä niin sitä parempi..

Asu shortsit* (saatu) paita Zara

Kuvat Noora Näppilä

-Umppu

Lapsille kannattaa näyttää taidetta

Me ollaan käyty lasten kanssa aika paljon erilaisissa taidenäyttelyissä Suomessa ja ulkomailla. Mää tykkään itse käydä katsomassa taidetta, mutta teen sen usein aika spontaanisti sen kummemmin sitä suunnittelematta.  Toinen mun suosikki kohteista on käydä erilaisissa kirkoissa, jotka on usein luomoavan kauniita. Taide voi olla minkälaista tahansa. Se on  ajatuksia herättävää ja on mielenkiintoista olla lasten kanssa taidenäyttelyissä, sillä ne näkee asiat aivan eri tavalla kun me aikuiset. Sitähän sanotaan että lapsi saattaa keksiä samalle asialle monta kymmentä eri tarkoitusta ja aikuinen vaan yhden sillä tietää mikä esine on.

Mun mielestä lapsia ei pidä mitenkään ali arvioida tai ajatella, että ei ne taiteesta mitään ymmärrä. Joskus tuntuu, että ne tulkitsee taidetta paljon paremmin kun me aikuiset. Taide on aina ollut jotenkin todella inspiroivaa ja musta on aina mielenkiintoista miettiä, että mitä juuri se taiteilija on miettinyt teosta tehdessä.

Olimme Orivedellä taidekeskus Purnussa katsomassa taidenäyttelyä, minkä teemana oli lumous ja luomoava se olikin. Ihana miljöö ja todellakin sopiva näyttely myös lapsille. Kaunis miljöö ja teoksia oli myös ulkona.  Mää ihastuin yhteen tauluun, minkä näette tuossa alapuolella. Taide on mun mielestä hyvä sijoitus, mutta tää oli vielä mun budjetille liian suuri, mutta ehkä sitten joskus. Taulu oli kooltaan myös niin suuri, että tarvisi ehdottomasti usean metrin korkuisen huoneen.

 

Lapset kävivät uimassa tiluksien rannassa, missä ilmeisesti välillä on saunakin päällä. Oli kiva taiteen lomassa tehdä rantahiekasta lihapullia ja tiputtaa niitä vesiliukumäestä alas. Kun lapsien kanssa on liikenteessä, niin pitää vaan olla oma asenne kohdallaan. Mää oon ehkä itse taidenäyttelyssä yhtä nopea katsomaan tauluja kun lapset, jotenka ne on mun seurana mitä mainiointa.

Mää itse ajattelen niin, että kun lapsia ottaa moneen paikkaan mukaan tekee  se heille vain ja ainoastaan hyvää. On se sitten taidetta tai museoo, niin aivan varmasti lapsikin jokainen kerta saa jotain oivalluksia. Mää koitan edelleenkin päästä siitä eroon että teen päätöksen lapsen puolesta. Toki monissa asioissa teenkin, mutta tarkoitan esimerkiksi sitä että en päätä valmiiksi että mun lapsi ei halua mennä taidenäyttelyyn, koska ei tykkää siitä.  mistä mää voin sen tietää, jollen sitä sinne vie. Muistan kuinka meidän kaikki lapset oli hyvin innoissaan ja tutkaili mielenkiintoisena Kun olimme viimeksi Sara Hildenin taidemuseossa katsomassa näyttelyä, jonka nimeä en tietty just nyt muista. Meidän Vivian oli aivan fiiliksissä näyttelystä ja poseeras jokaisen teoksen edessä. Taulut oli hänen mielestä upeita ja ihania.

Näyttelyn jälkeen juotiin kahvit ja pillimehut ja syötiin jätskit ennen kotimatkaa paikan kahviossa. Tätä näyttelyä voin suositella todellakin myös lapsille. Ulkona on tilaa temmeltää ja paikalta löytyy myös hiekkalaatikko yms virikettä lapsille.