Hae
Prime Life by Umppu

Nyt elän parisuhteen vaikeinta aikaa

*Sisältää mainoslinkkejä

Mää oon tietyllä tapaa todella kyllästynyt.. Kyllästynyt moneen ympärillä olevaan asiaan. Kyllästynyt valehteluun ja esittämiseen ja näyttämisen tarpeeseen… Siks mää kirjoitan tän tekstin just niin kun musta tällä hetkellä tuntuu. Kaikkine ongelmineen ja fiiliksineen. En ole asetellut lapsiani kukkaniitylle hymyilemään samanlaisiin vaatteisiin, koska sellaista tapahdu kun lavastetusti…. Ja ihan alussa haluan sanoa sen että perhe on mulle se tärkein juttu tässä maailmassa ja rakastan mun perhettä yli kaiken…

Lapset… Ne maailman ihanimmat olennot, jotka auttaa mua jaksamaan joka päivä eteenpäin. Mutta samalla ne lapset saa mut raivon partaalle joka helvetin päivä. Lapsia on todella erilaisia ja esimerkiksi mää en todellakaan tiennyt sitä, kun vasta 4 vuotta sitten, kun mun toinen lapsi syntyi. Esikoinen on aina ollut maailman helpoin. Se ei sano koskaan vastaan, eikä mun ole koskaan tarvinnut edes huutaa tai korottaa ääntä. Pelkkä katse on riittänyt. Jotkut lapset on helppoja vauvana, mutta taas siinä 2-6 ikävuoden väliin mahtuu ties mitä vaiheita… ja meillä on nyt sellainen vaihe kahdella nuorimmalla samaan aikaan ja se todellakin koettelee myös parisuhdetta ja aika raskaastikkin.

Se minkä olen huomannut itsessäni iän myötä on huutamisen äänen  sietokyvyn laskeminen. Tarkoitan siis kun lapsi huutaa ja karjuu ja heittäytyy meritähdeksi kaupan lattialla.. Se on asia, missä mulla menee huuruun heti. Nyt molemmilla pienillä on sellainen vaihe, että ne saa jatkuvasti ties mistä ihan järkyttäviä raivareita. Jos molemmat ei huuda samaan aikaan, niin siinä vaiheessa kun toinen lopettaa ja toinen aloittaa. Lapset saattaa huuttaa niin lujaa, että niillä tulee verenpurkaumia kasvoihin. Tämä ihan vaan havainnolistaan teille huudon volyymia.  Se on se tilanne, missä en aina tiedä mitä tekisin. Usein pysyn rauhallisena. Annan hetken raivota jonka jäljkeen sanon lapselle, että tuu syliin ja tilanne rauhoittuu… Joskus se auttaa ja joskus ei..

Kun saat toisen rauhalliseks, niin sama alkaa toisen kanssa. Voi olla sellaisia päiviä, että kumpikaan ei raivoa, mutta niitä on ehkä kerran kahdessa viikossa. Se ei lohduta paskan vertaa kun joku sanoo, että lapset näyttää tunteensa niille, kenestä eniten välittää. Mää voisin olla vaikka koko päivän  tai ihan jopa kuukauden se ihminen kenestä ei kukaan välitä, jotta saisin hetken rauhan. Sellaisen rauhan omaan päähäni jossa voisin taas miettiä asiaa että tämä on taas ohimenevä vaihe ja sää selviät siitä, koska selviät mistä vaan… Mulla tulee joka päivä itku. Se johtuu turhautumisesta tai ehkä oikeastaan väsymyksestä ja uupumuksesta.

Kun teen työtä asiakaspalvelussa, niin käytännössä palvelen jotain aamu kuudesta joskus jopa ilta 11 asti….. se on 17h päivässä…. Jos tän jälkeen ei jaksa tehdä yhtään mitään, niin se on kaiketi ymmärrettävää.  Palvelen jotain joka ikinen päivä ja olen tavoitettavissa 24/7 joka ikinen päivä. Kun oot väsynyt ja turhautunut niin silloin purat sen kaiken tietysti siihen kuka on siinä lähimpänä, eli puolisoon. Joskus oon illalla vaan ihan hiljaa, koska en jaksa edes puhua… en jaksa näiden päivien jälkeen yhtään mitään, koska oon fyysisesti ja henkisesti niin loppu.

Mää oon ulkoistanut mahdollsimman paljon asioita. Meillä käy siivooja ja ruoatkin tilaan kotiinkuljetuksella kaupasta… Mun ei tee tällä hetkellä mieli lähteä lasten kanssa minnekkään, koska ne tilanteet, kun se raivo alkaa on aivan perseestä. Just yks päivä kävin lasten kanssa yksin kaupassa ja mietin, että en tee tätä enää koskaan… Oltiin sielä ehkä maksimissaan 20min ja siitä ajasta meni suurinosa siihen, että jahtasin omia lapsiani kaupasta ja koitin selvitä kohtauksista… Mää oon jotenkin aivan loppu niihin kukkakedolla istuviin perheisiin, joidenka suurin ongelma on se, että lapsi nukuin tänään vaan 4:h päikkärit viiden tunnin sijaan ja äidin oma aika jäi vähiin. Mikä vitun oma aika? Mitä se on? Noi ihmiset valehtelee 🙂 Mitä nää äidit syöttää niille lapsilleen? Määkin haluun sen saman lääkken (vitsi).

Tällä hetkellä mää ehkä just siks nautin todellakin sielä töissä olosta, koska tää vaihe on mulle itselleni niin super raskas. Mua välillä jopa ahdistaa mennä kotiin, jos oon jo valmiiks ihan loppu. Toivon joka kerta kotiin ajaessa, että olispa tää se käänteen tekevä ilta. Siinä vaiheessa kun istutu ensimäisen kerran sohvalle puo 12 maissa yöllä, niin sun päässä ei liikku yhtään mitään. Mää en vastaa töissä enkä kotona koskaan puhelimeen, kun mää en yksinkertaisesti jaksa puhua… Mulle ei siis kannata soittaa. En puhu siihen myöskään vapaapäivänä koska ei huvita… Voi olla, että herään yöllä vielä useita kertoja. Saatan siivota pissalakanoita ja hyvällä säkällä nukkua jalkopäässä Juuson pohje tyynynä, koska mulla ei ole tilaa omassa sängyssä… Mulle on suositeltu jotain ranneketta, missä nään unen määrän niin sellista en kuuna päivänä hanki… sitten sekoan varmasti..

Me ei kumpikaan vanhemmista jakseta tällä hetkellä juurikaan panostaa parisuhteeseen. Molemmat tiedostaa toistensa väsymyksen ja tietää, että tää on ohimenevä vaihe ja me osataan elää sen kanssa. Mää teen kahta työtä ja mies opiskelee työn ohella.. Tätä on jotenkin tosi vaikeeta selittää. On tosi vaikee välillä selittää asiaa vaikka ympärillä olioille. Ei sitä tajua ennekuin sen itse kokee.  Jos mää saan sunnuntai maanantai välisenä yönä joltain viestin, että mitä sää tekisit mun hiuksille jos saisit, niin tekis mieli vastata, että ei vois helvetti vähempää kiinnostaa…. tai että ostanko mustan vai valkoisen nojatuolin olohuoneeseen ”mitä mieltä oot”… Saati viesti, jos joku kysyy että minkälaista oli matkustaa jenkkeihin lapsen kanssa… Normaalisti mää vastaisin, mutta nyt en jaksa. Mää käytän se ajan ihan vaan tuijottamalla seinää.

Mua ärsyttää tässä tilanteessa myös se, että en ole hyvä kumppani ihmiselle kuka on mun tukipilari tässä hetkessä. Miks mää tiuskin sellaiselle ihmiselle. Se on tosi vaikeeta, kun johonkin se on pakko päästä purkamaan tilannetta ja turhautumista.  mutta kun sitä ei sais purkaa lapsiin, puolisoon, ystäviin, työkavereihin, läheisiin niin kehenkä sitten.. Älkääkä vaan sanoko, että mee vaikka lenkille.. Mää juoksisin varmaan jonkun helvetin tour de Francen jos jaksaisin, mutta hyvä kun jaksan avata edes omia silmiä. Ne hyvät hetket tuo sitä toivoo kuitenkin aina sen verran, että jaksaa. Ne hyvät hetket on täydellisiä. Mää haluaisin olla se äiti ja vaimo joka herättää suukolla poskelle rakkaimmat joka aamu ja toivottaa mukavaa päivää, mutta välillä oon se silmät täynnä katkenneita verisuonia oleva riivinrauta, joka karjuu ovella että vittu tääkin päivä alko taas päin helvettiä, enkä oo nukkunut taas viikkoon kunnolla.

Kaikilla on erilaisia elämäntilanteita… On yksinhuoltajuutta, on viikko/viikko systeemiä, on tukiperheitä ja uusioperheitä, mutta miksi sita aina jatellaan, että se ydinperheen elämä on suhteessa jotenkin helpompaa?  Jaa siks kun siinä on kaks aikuista? Mitä jos niitä lapsia on enemmän? Ihan vaan ajatuksena ilmoille jos olisin aina viikon lasten kanssa ja viikon yksin olisin äitinä paljon energisempi. Vaikka varmasti ikävöisinkin lapsiani, niin mullahan olisi joka toinen viikko sitä surullisen kuuluisaa omaa-aikaa… Ydinperheessää ei sitä koskaan ole ja siksi mua välillä ottaa aivoon sellainen vastakkainasettelu siitä kenellä on rankinta. Jollain voi olla yhden lapsen kanssa aivan super raskasta, jos lapsi on vaikka erityislapsi tai hänellä on vaikka jokin käytöshäiriö… Faktahan kaikinpuolin on että lasten kanssa suurimmalla osalla on vaan raskasta.

Mun pitäis pystyä kokoajan pysymään kovana asettamistani säänöistä. Mun pitäis kokoajan pysyä omissa päätöksissä tai kaikelta menee täysin pohja ja seuraava kerta tulee olemaan kahta kauheampi.. Mää mietin kokoajan sellaisia keinoja, millä voin välttää ne kohtaukset ja raivot, koska oon vaan niin väsynynt niihin. Mun lapset ei oo huonolla tapaa kurittomia, mutta musta tuntuu että mun auktoriteetti on aivan hukassa välillä. Miten mää oon pystynyt valmentamaan 35 tyttöä samaan aikaan ja saanut ne tekeen mitän käsken? Mitenkä mää en saa kahta omaa lastani tekemään mitä käsken.?

Kun on luonteeltaan tietyissä asioissa täydellisyyteen pyrkivä, niin tää ottaa vielä oman luonteen päälle ja kovaa…. Ei oo oikein mitään asiaa mitä voisin tehdä toisin, kun hillitä itseäni enemmän. Mun työ on myös todella vaativaa ja se on henkisesti aika raskasta välillä… Se myöskin harvoin loppuu siihen kun suljen työpaikan oven. Mun tilannetta saattaa olla monen vaikea ymmärtää eikä tarvitsekkaan. En jotenkaan jaksa myöskään niitä besserwissereiden kommentteja, kuinka sinuna tekisin näin ja  näin. Enkä myöskään niitä vinkkejä, että voisitko delegoida miehellesi sitä ja tätä… Me ollaan molemmat ihan täys työllistettyjä tässä tilanteessa ja molemmat tekee osansa.  Jokaisen perhe ja dynamiikka toimii erilailla. Tästä tuli aika pitkä oksennus, mutta toivottavasti jaksoitte lukea läpi. Ei ole helppoa olla kolmen lapsen äiti, vaimo, yrittäjä ja samalla esimies…. mutta tieni olen valinnnust ja sitä kuljen. Mulle ei ole koskaan riittänytkään sellainen suora ja tasainen tie vaan mitä enemmän mutkia möykkyjä niin sitä parempi..

Asu shortsit* (saatu) paita Zara

Kuvat Noora Näppilä

-Umppu

49 kommenttia

  1. Anna kirjoitti:

    Olen sitä mieltä, että jokaisella on ”oikeus valittaa” huonosti nukuttuja öitä jnejne.vaikka ne lapset on itse tietoisesti halunnut. Mutta. Jos oikeasti olet noin loppu kuin tekstisi antaa olettaa niin kyllä jo vakavasti miettisin mikä on tärkeintä. Oma terveys ja lasten ja parisuhteen hyvinvointi vai se, että saa kaiken mitä on halunnut, vaikka sitten oman terveyden kustannuksella. Itselläni on kolme lasta (4v, 3v ja 5kk), joten tiedän kyllä mitä se arki kolmen kanssa on, mutta ei sen kyllä tuollaista mielestäni pitäisi olla.

  2. Jenina kirjoitti:

    En voi kun arvostaa sitä kuinka rehellisesti kirjotat ja puhut näistä asioista, asioista joiden kanssa todella moni ihminen kamppailee mutta joista kukaan ei uskalla/kehtaa puhua! Kun kuuntelen sua tai luen sun tekstiä tuntuu kun joku kertois mun elämäntilanteesta, niin samalla tavalla koen asiat tällä hetkellä. Itsellä vain se että mut on laitettu ”vaikenemaan” aiheesta, koska on tullut aika tylyjä vastauksia jos oon yrittänyt esim kertoa väsymyksestä, vastauksia jotka on saanut mut ajatteleen että mä en riitä, oon huono kun valitan ja mun on pakko vaan hymyillä ja jaksaa. Kiitos että sä uskallat olla rehellinen ♥️

  3. Ensku kirjoitti:

    Tsemppiä! Tiedän nuo tunteet suurperheen äitinä enkä ole edes ollut vuosiin työelämässä, jonne vois mennä ”lomalle” siitä kotiäiti-pikkulapsiarjesta. Jotain tarvis tehdä. Yksinkertaistaa ja laittaa tietyt rutiinit ja säännöt iltoihin? Irtiottoja puolison kans kahdestaan?

  4. Jenni kirjoitti:

    Kiitos tekstistä. En voi muutakun arvostaa sitä että joku kertoo tilanteestaan noin rehellisesti ja avoimesti.
    Mulla on kansssa vaikea elämäntilanne menossa kahden lapsen kanssa ja pystyn samaistumaan sun fiilikseen todella hyvin. Tällästä rehellistä tekstiä pitäis olla enemmän,koska mä olen esimerkiks luullut olevani täysin yksin tän tilanteeni kanssa. Vaikka kyse on vakavasta asiasta silti helpottavaa tietää että muillakin menee välillä vähän vihkoon.
    En ymmärrä myöskään tätä nykypäivän -”lapset kukkakedolla samanlaisissa vaatteissa” asiaa ja kuvasit sen todella hyvin.
    Arvostan enemmän todellista elämää ja ihmisiä ketkä sen rehellisesti kertovat.

    Superpaljon voimia syksyyn ❤️

  5. Heli Savolainen kirjoitti:

    Hyvä Umppu että uskallat kertoa mitä arki on. Lohdutti että muillakin elämä ei ole ruusuilla tanssimista….

  6. Sari kirjoitti:

    Olen samaa mieltä Annan kanssa. Meillä jo 18v ja 14v pojat. Olin viitisenvuotta esikoille yh-äiti. Meillä on ollut tasaista ihan vauvasta asti molempien kanssa. Ei oo tarvinnut kukkahattua että meillä osataan olla kunnolla.
    Molemmat on ollut korvalapsia ihan alusta asti.
    Voimia syksyyn Umppu.

  7. Nina kirjoitti:

    Pienet lapset tarvitsee vanhemman huomioo ja aikaa, aikaa vaan olla ja rauhottua. Meillä ainakin perseilyt alkaa heti jos on ollut liikaa ”kaikkea” ja liian vähän kotona vanhempien huomiossa. Hienoa, että olet työssä mikä
    Tuottaa ja teet juuri sitä missä olet hyvä, mutta onhan sillä sitten myös se haittapuolikin… aika ei riitä kaikkeen.

  8. Sinttu kirjoitti:

    Kiitos umppu rehellisestä tekstistä.❤️ Oon aina luullu että oon paska mutsi ja syyttäny itteeni, kun oon luullu että oon ainut kenestä tuntuu hyvin samankaltaiselta. Ihanaa huomata, että ei ole niin. Harmi ku näistä ei puhuta tarpeeks, vaan just lavastetaan some täyteen pelkkää täydellisyyttä, vaikka sen takana on lähes aina jotain aivan muuta. Voimahali ja paljon jaksamista sulle ja koskiselle❤️

  9. Teija kirjoitti:

  10. Satu kirjoitti:

    Ihanan rehellinen ja avoin teksti. <3
    Itse nyt 34 vuotiaana olen vakavasti miettinyt lasten hankintaa kun alkaa "aika loppua". Pelkään että menetänkö jotain jos en tee sitä.
    Nyt tämä tekstisi käänsi vaakakupin kyllä täysin. Ehkä onkin ihan kiva kun on vain sitä omaa aikaa, eikä tarvitse huolehtia kenestäkään. 🙂
    Paljon halauksia ja voimia Sinulle. <3

  11. H kirjoitti:

    Samaa mieltä kuin Anna ja samoja ajatuksia kuin Satulla.
    Jokaisella on oikeus valittaa ja kaikki on yksilöllistä. Tokikin teksti on voitu kirjoittaa tunnekuohuissa, mikä näyttää pahemmalta kuin oikeasti on, mutta mietin myös, että eihän sen tuollaistakaan pitäisi kait olla? Ainakaan pidemmän päälle kenenkään terveys ei sitä kestä. Siksipä samaa mieltä kuin Anna, että vähäksi aikaa keskittyy ja antaa aikaa tärkeimmilleen ja karsii muusta (toisaalta se muu tokikin voi olla sitä oman pään ulkoilutusaikaa, että ristiriitaistahan tämä on) ja yrittäjänä varmasti vaikea antaa aikaa lapsille ja miehelle kun töitä on vaikka maailman tappiin, mutta voi myös olla, että sitä kotona oloa ja aikaa kaipaavat lapset myös ’tinttailevat’ enemmän. Eli ristiriitaista tämäkin ja siis juuri nämä esimerkit todistavat sen, että perhe-elämä ei aina ole niin helppoa ja yksiselitteistä, kun on monta liikkuvaa osaa (lapset työ opiskelu yritys harrastukset jne)

    Ja samoja ajatuksia kuin satulla siitä että nyt itsellä on ajankohtaista miettiä näitä lapsiasioita ja tällaiset tarinat saavat äitiyden kuulostamaan välillä kamalalta selviytymistaistelulta, toisaalta jotkut taas puhuvat että äitiys on parasta mitä on… hmm näitä asioita siis punnitsen ja pohdin paljon, vaikka se lapsi ei varmastikkaan järkisyistä tule hankittua 🙂

    Tämä kommentti siis kaikella rakkaudella, pohtivin elein, sillä itsekään en tiedä mistä puhun ja mitä esim. haluan tulevaisuudessa – ruuhkavuodet pelottaa jo valmiiksi. Mutta, karsi, anna aikaa ja kotona oloa, jos se vähän helpottaisi . Kaikki ei ole niin justiinsa 🙂 Helppo täälä itse huudella, kun ei ole yrittäjä, että ’karsi’ 😀 <3

  12. Kata kirjoitti:

    Hei,
    Olipa mahtava lukea tekstisi kuinka avoin se oli. Itse painin juuri samojen asioiden kanssa. Tosin itselläni on kaksi lasta, mutta muuten täysin sama tilanne. Itse käyn töissä ja esimiehenä, samalla koiran saada opintoja loppuun. Aivan eri ala missä tällä hetkellä työskentelen. Mies opiskelee ja hänellä on 2x viikossa koulupäiviä ja muuten itsenäistäopiskelua (amk, sama kuin minulla).
    Olen kans kyllästynyt lukemaan ja katsomaan kuvia täydellisistä lapsista kuinka ne niin kauniisti istuu siinä kedolla sievässä rivissä. Ja kuuntelemaan sellaisten vanhempien valitusta joilla viikko/viikko-systeemi koska heillä on sitä kuuluisaa omaa-aikaa.
    Mutta itse olen kans tieni valinnut enkä tuu sitä vaihtamaan. Eikös sitä sanota että lopussa kiitos seisoo vaan miten se menikään.

    Voin vaan sanoa, että tiiän mille sinusta tuntuu ja mitä koette parhaillaan. -ainakin osittain.

    Tsemppiä ihan hitokseen tuohon jaksamiseen ja väsymykseen!
    Muuta kliseetä en jaksa nyt alkaa satuilevaan koska se ei hyödytä ollenkaan. Ite ainaki hermostuisin jos muuta alettais sopertamaan mulle 😀

  13. Äitimyös kirjoitti:

    Samaa mieltä kuin Anna. Kaikilla on joskus rankkaa mutta sitä ei voi vertailla kenellä on rankinta koska jokainen myös kokee asiat eritavalla. Mutta jos sulla tilanne on se että joka päivä itkettää ja on niin ylikuormittunut niin on aika puhaltaa peli poikki ja ottaa sitä omaa aikaa itselle, parisuhteelle ja vaan hengähtää. Varmasti helpommin sanottu kun tehty mutta nyt näyttäis olevan sen aika. Ennaltaehkäisy on aina helpompaa! Jaksamista syksyyn ja toivottavasti pian helpottaa ❤

  14. Anna kirjoitti:

    Ei kyllä tämän tekstin perusteella kannata tehdä päätöksiä lastenhankinnan suhteen……

  15. Pia kirjoitti:

    Ihanan rehellistä!!
    Tsemppiä teille sinne kotiin, ihan kaikille 😉❤️

  16. Paula kirjoitti:

    Voi miten tutun kuuloista! Minä luulin olevani maailman paras kasvattaja, ennen kuin sain toisen lapseni. Ensimmäinen on sisäsyntyisesti kiltti, kohtelias, tottelevainen ja toimelias. Nuorempi on sitten taas sisäsyntyisesti oikea piru pikkupojan hahmossa. Hänen kohdallaan väsyimme miehen kanssa aivan täysin ja totaalisesti. Mutta 6 vuoden jälkeen alkaa jo näkyä valoa tunnelin päässä.

  17. Mariella kirjoitti:

    Varmasti moni pystyy samaistumaan tähän. Hienoa että kerrot avoimesti asioista, mutta hieman ihmetyttää tuo: ”En nyt halua kuulla mitään vinkkejä siitä tai tästä… En myöskään halua neuvoja tästä enkä tästä… Älkää vaan tulko nyt kukaan sanomaan että……jne”

    Jäi vähän sellainen käsitys ettet oikeen mitään kommentointia haluaisi..?
    Kuitenkin kirjoitat julkiseen blogiin….

    Päiväkirja on yks hyvä vaihtoehto purkaa tunteitaan eikä sinne takuulla kukaan pääse kertomaan ärsyttäviä neuvojaan tai vinkkejään 😊

    Parempia tuulia sinne!

  18. Susa kirjoitti:

    Kun ihminen on noin loppu niin, kyllä miettisin äkkiä siihen jo jotain apua! Onko varmasti välttämätöntä tehdä oman ja perheensä hyvinvoinnilla tälläistä?
    Olisitko valmis tinkimään rahasta, jotta saisit enemmän aikaa itsellesi ja perheellesi? Yrittäjän puolisona tiedän, että moneen asiaan pystyy vaikuttamaan, kun vaan haluaa.
    Elämän ei kuulu olla päivästä toiseen suorittamista, itku kurkussa ja rättiväsyneenä.

    Et ikinä anna itsellesi anteeksi jos väsyneenä nukahdat rattiin; lapset takapenkillä. Tai ajat kolarin epähuomiossa, kun olet niin väsynyt; jälleen kerran; lapset takapenkillä.

    Haluat olla esimerkkinä ja puhua näistä asioista, kokisin esimerkkinä sen että myös asioille tekee jotain.

  19. Jenna kirjoitti:

    Hei ihanaa kun joku on kerrankin noin rehellinen ja avoin mitä lapsiarki on. Mulla on vaan yks lapsi ja oon myöskin kampaajayrittäjä.
    En voi kuvitellakkaan miten paljon hektisempää teidän arki on.
    Hienosti jaksatte pitää pakan kasassa. ❤️

  20. Maria kirjoitti:

    Vaatii paljon rohkeutta kirjoittaa jotain noin suurta. Oli todella surullista luettavaa.
    Elämässä pitää aikuisena ymmärtää pistää asiat tärkeysjärjestykseen ja kirjoituksessasi paistoi todella huolestuttavasti väsymys ja huoli perheesi tulevaisuudesta. Heikkoutta ei ole pyytää ulkopuolista apua arkea helpottamaan tai kääntyä ammatti- ihmisen juttusille missä pääsisi avaamaan omia ajatuksia ja saada vastapainoa myös niille ajatuksille ja ”ongelmille”.
    Kenenkään saappaisiin ei voi astua, mutta suosittelisin tekemään tilanteelle jotain ennen kuin ei ole enää mitään tehtävissä.

  21. Suski kirjoitti:

    Seuraan paljon erilaisia ihmisiä somessa ja tänään ennenkuin luin tämän tekstin niin kuuntelin muutaman muun naisen ajatuksia lapsiperjearjesta, stressistä jne.

    Toinen naisista oli ohittanut jo ns. Ruuhkavuodet ja kertoi miten äärimmäisen tyytyväinen oli omiin/miehensä ratkaisuihin, hän teki osa-aikatyötä, asuntolainasta maksettiin vaan korot. Ei tehty ulkomaanmatkoja mutta nautittiin perhearjesta täysillä. Että hänestä on ihanaa miten voi nyt muistella niitä vuosia ja sitä miten hän oli läsnä. Eikä mennyt joka paikkaan p*rsereikä kireenä ja väsyneenä.

    Mietin vaan, että minkälaisena sinä halust muistaa nämä vuodet kun lapset oli pieniä?(Toivon, että mietit hetken tätä, etkä vain vastaa kärkkääseen tyyliisi.) ❤

  22. Tahdon kirjoitti:

    Meillä pian 15.hääpäivä ja muistan, ku pappi kysy TAHDOTTEKO… myötä-ja vastamäessä ja vastattiin Tahdon. Sen jälkeen pappi sanoi, että joskus riittää ihan sekin vaan kun tahtoo. Silloin ei ymmärtänyt miten niin riittää, ku vaan tahtoo. Sitten kun olikin ne ajat, ku tuntu et kämppiksinä vaan hoidettiin lapsia ni muistu mieleen, et luvattiin TAHTOA. Se riitti vaikean ajan yli, ku tahdottiin olla yhessä. Arkea vaikkakin hankalaa niin yli päästiin senkin ajan tahdon voimalla.
    Aina ei tarvi siis edes jaksaa kaikkea, riittää kun molemmat tahtoo. Tsemppiä teille kahdelle ja arkeen 💕

  23. Riikka kirjoitti:

    Kuulostaa niin tutulta. Parisuhteelle tuo on todella haastavaa aikaa ja juuri tuon selityksesi takia hyvin moni päätyy eroon kun ei enää jaksa yksinkertaisesti puhua toiselle yhtään mistään ja kohta on se tilanne ettei kumpikaan ymmärrä toista. Oon ajatellut että muutaman vuoden päästä sitä aikaa ehkä aukenee jostain.. voi nukkua yönsä ja jaksaa käydä salilla. Mä oon se kuka huolehtii lapsille kaiken kun miehen pinna on niin kireellä ettei hän jaksa yhtään poikkeavaa käytöstä ja kiukuttelua. Olen se kuka selittää ja opettaa tunteita. Se väliin kyllä kiristelee kun pitää itse venyä äärimmäisyyksiin niin kotona kuin töissäkin. Tää on nyt tätä ja jaksettava on. Tsemppejä kovasti sinnekin! Et ole yksin. Koitetaan välillä mennä sieltä mistä aita on matalin.

  24. Lissi kirjoitti:

    Täällä huutelee kolmen lapsen äiti joka sai avun rautalisästä lapsille! Olen itse kärsinyt oikeastaan aina todella alhaisesta ferritiinistä ja asiaan perehtynyt lääkäri mittautti myös lapsilta sen, koska jos äidillä ei ole varastorautaa niin sitä ei myös ole antaa vauvalle raskausaikana. Nyt puoli vuotta rautaa syötetty lapsille ja kas, ovat ihan eri lapsia kuin ennen sitä. Kaksi ensimmäistä viikkoa oli vaikeaa koska oireet monesti pahenee alkuun mutta tieto siitä helpotti itseä. Siksi kerron tästä koska muistan sinun sanoneen täällä myös alhaisesta ferritiinistäsi. Kaikkea hyvää sinne❤

  25. Marjo kirjoitti:

    Hahha! Niin samaa mieltä! Ja tämän päätöksen kantajana saakin kantaa sitten itsekkyyden irvikuvan titteliä😆

  26. Jenny kirjoitti:

    Mahtava teksti! Samoilla fiiliksillä täällä. Olen myös opiskelija, yrittäjä, äiti, puoliso ja työkaveri. Ei ole helppoa aina ei. Oon samaa mieltä tosta ydinperheen ajankäytöstä. Olen jopa usein haaveillut raskaimpina hetkinä elämässäni ottavani eron, että saisin edes joskus omaa aikaa.. Siihen pisteeseen ei kuitenkaan vielä ole menty. Rankkaa tää on, joten tsemppiä meille uraäideille. Ehkä joskus tämä on vaan muisto muiden joukossa.

  27. Johanna kirjoitti:

    Tämä on vaan minun kokemus, mutta itse päätin nyt jäädä vielä vuodeksi kotiin..pakko oli lyödä tuolle kaaokselle stoppi ennen kun sekoaa lapset sekä vanhemmat..vuosi voi tuntua pitkältä ajalta, mutta pikkulapsiajassa moni asia voi helpottaa vuodessa..tällä hetkellä koko helkkarin muksu lauma purkaa minuun sitä kaikkea mitä en jaksanut ottaa vastaan töitten päälle..ne tilanteet jäi kunnolla käsittelemättä ja tuntuu että raivo yms kohtaukset jatkui ja jatkui..nyt minulla on voimaa olla se rajojen vetäjä ja keskustella ja olla läsnä..kyllä on pienillä ihmisillä asiaa. Niskaa särkee ja kroppa jumittaa kun pienin on ollut minussa kiinni kuin mustekala😃Rahallisesti tämä ei kannata, ja tottakai se pieni epävarmuus töitä kohtaan on olemassa, mutta uskon olevan sen arvoista. Eikä ole tarkoitus tässä neuvoa, että jätä sun yritys vuodeksi ja ota lomaa..tiedän ettei se mahdollista..ehkä miettisin onko kaikki pakko saavuttaa nyt ja heti..sinullakin on monta rautaa tulessa joka suuntaan..

  28. Riitta kirjoitti:

    Kaikki sympatiat puolellasi ja mahtavaa, että sanot sen ääneen, minkä monet peittää niihin ihaniin lavastettuihin perhekuviin ja somepäivityksiin, kun lapset ja elämä on niin ihanaa. Ei se vittu aina oo ja välillä toivoo, että olis edes joskus. Omat lapset on jo isompia, mutta ne käsittämättömät ja selittämättömät raivokohtaukset jatkuu teiniangstin muodossa. Arvostan todellakin miten realistisesti kuvaat varmasti valtaosan perheellisen elämää, harva vaan myöntää sitä ääneen ❤

  29. Heidi.H kirjoitti:

    Rehellistä puhetta, mitä perhe-elämä myös on. Ei oo aina kivaa ei. Tää teksti oli kuin olisin itse kirjoittanut… Tsemppiä ja jaksamista arkeen, toivon todella, että saat omaa aikaa ja pääset rentoutumaan(nukkumaan) välillä. 🙂

  30. Maria kirjoitti:

    Lue Raisa Cacciatoren Kiukkukirja. Ei ole pitkä opus. Pidä vaikka hetki taukoa somesta, ja lue ne ajat, jotka muuten tekisit sisällöntuotantoa. Sain siitä aikanaan itse paljon apua oman lapsen ”hulluuden” ymmärtämiseen. On siinä ärsyttäviäkin juttuja, kuten ”aikuisen kuuluu kestää kaikki, ja aikuisen pitää olla aikuinen lapselle” jne. perseilyä. Mutta yritä vaan hypätä ne kohdat yli, ja keskity niihin kohtiin, missä selitetään syvällisemmin niitä lapsen aggressioportaiden vaiheita, ja mitä siellä lapsen sisällä tapahtuu. Se oikeasti auttaa kestämään sitä hulluutta. Ja jotenkin mulle jäi sellainen olo itselle omasta ajasta hullun huutajan kanssa, että mitä enemmän mä häntä aloin ymmärtää, niin sitä vähemmän hän koki tarvetta huutaa.

  31. Miksi? kirjoitti:

    Jos on noin ahdistunut ja väsynyt, kannattaa vähentää töitä. Onko blogia ihan pakko kirjoittaa tässä tilanteessa? Lapset ovat olemassa ja heillä on tarpeensa. Parisuhdetta kannattaa hoitaa tai kohta ei ole mitään hoidettavaa. Liike on leipätyö, sen on ymmärtääkseni tarkoitus elättää perhettä vielä vuosia.
    Aika usein ihmiset valittavat kiirettä, mutta usein kyse on väärästä priorisoinnista. Luullaan, että on pakko hosua siellä ja täällä, mutta ei ole.

  32. NK kirjoitti:

    Wow! Että uskallat puhua rehellisesti rankoista asioista- tänä somepaskamyrskyjen aikana! Nostan hattua! Olen ihan eri elämäntilanteessa ja silti samassa. Nauratti ja itketti yhtä aikaan, kun puhuit niistä v*tun kukkaketokuvista ja toisaalta hyvää tarkoittavista (ja ihan p*skoista) neuvoista, joita tilannetta tuntemattomilta tipahtelee. Eläköön ja kiitos tästä tekstistä! Ja VOIMIA!!! <3

  33. J kirjoitti:

    Jaksamista ❤ Kannattaa tosiaan miettiä, mistä voisi luopua. Pahimmassa tapauksessa terveytesi romahtaa ja et voi tehdä enää mitään. Itselläni 4 lasta ja vaativa asiantuntijatyö toisella paikkakunnalla. Olen kehitellyt elämää helpottavia asioita, jotka meillä ainakin toimivat. Pienimmät nukkuvat minun kanssani samassa huoneessa, mies nukkuu työhuoneessa. Ei ole yöllistä ravaamista ja voimme ”hoitaa” sitä parisuhdetta siellä työhuoneessa 😉 Iltaisin jaamme lapsia eri touhuihin ja mies saattaa lähteä esim. koululaisten kanssa pelaamaan jalosta ja minä pienimmän kanssa pyörälenkille, jossa saan itsekin liikuntaa. Yhdessä jos kaikki 4 ovat, niin nahinaahan se on :/ Et pyytänyt vinkkejä, mutta ajattelin jos muita samassa tilanteessa olevia helpottaisi. Kiitos realistisen blogin kirjoittamisesta ❤

  34. S kirjoitti:

    Ihanan rehellistä tekstiä <3 Sinun on päästävä lepäämään ja nukkumaan jonnekkin. Sanon tämän vain hyvällä <3 Tsemppiä <3

  35. S kirjoitti:

    Kiitos Umppu ❤️❤️❤️❤️

  36. Tarppis kirjoitti:

    Osaksi osaan samaistua mut sit taas en. Meillä myös useampi lapsi ja tietysti on vaikeita hetkiä ja päiviä mut ei sen pitäisi noin paljon arkea hankaloittaa. Suosittelen lämpimästi esimerkiksi perheneuvolaa. ❤️

  37. Soile kirjoitti:

    Tiedän mistä puhut, rankkaa aikaa. Ole armollinen itsellesi ❣️

  38. DVS kirjoitti:

    Pidän sinusta ja blogistasi luen aina iltaisin lasten käytyä nukkumaan, minulla niitä on 2 (1v ja3v) olen itse kotona nuoremman kehityksen viivästymisen takia ja on ollut todella rankka vuosi henkisesti. Nyt tekstisi kuitenkin sai minulla menemään kylmät väreet, koska vaikuttaisi tekstin perusteella ainakin että apua ja helpotusta olisi saatava nopeasti.. Lapset aistivat myös sen jos vanhemmat ovat uupuneita ja äidin ja isän välit eivät ole ok. Lapset huomaavat ja ymmärtävät niin paljon enemmän kun mitä heiltä oletetaan.

  39. Heidi kirjoitti:

    No voi herran jumala. Ymmärrän, että teksti on kirjoitettu varmasti jonkinlaisessa tunteenkuohussa, mutta toi ei ole ”normaalia”. Tiedän kyllä mistä puhut, koska itsekin olen helposti suorittamiseen taipuvainen ja vaikka kuinka yritän vähentää kaiken minimiin kun lapset on pieniä ja tarvii äitiä, niin silti onnistun tukkimaan kalenterin kaikella ”pakollisella”. Elämä ei ole tietenkään kenelläkään pelkkää samanlaisissa vaatteissa kukkakedolla, mutta kyllä se usein on myös sitä. En mäkään halua laittaa someen kuvaa siitä tilanteesta, kun mä raahaan väsymystään raivoavaa lasta kaupasta pihalle, vaan siitä tilanteesta, kun ollaan aikaisemmin päivällä oltu vaikka särkänniemessä ja oon nähny siellä iloisesti nauravat lapseni. Meillä on joka päivä kuitenkin myös niitä iloisia ja onnellisia hetkiä. Aika huolestuttavaa, jos sä et enää näe niitä ja päällimmäisenä on pelkästään miten raskasta kaikki on. Toi sun työmäärä ei ole kenelläkään tervettä ja tiedät varmaan itsekin, että kaikki ongelmat pohjimmiltaan johtuu siitä. Lapset käyttäytyy miten käyttäytyy, koska sä olet liian loppu päivästä toiseen ollaksesi hyvä vaimo ja äiti. Toi sun korttitalo romahtaa ihan millä sekunnilla hyvänsä. Miksi et vaan luovuta ja ala oikeesti tekeen jotain asialle? Sun ei ole mikään pakko hoitaa kaikkea itse. Vähintään yksi työntekijä lisää ja/tai yhtiökumppani. Ihan nyt vaan alkuun. Ja on varmasti helppo huudella sivusta, mutta tiedät itsekin, että muutos on pakollinen ja ennemmin tai myöhemmin sä ihan oikeesti sairastut. Tai sitten myyt koko paskan ja alat tekeen jotain ihan muuta. Tiedän, että se oma parturi on sun unelma, mutta et sä voi uhrata kaikkea muuta sen takia. Ihminen sekoo pidemmän päälle tollasessa pitkäaikaisesta ylikuormituksesta mikä sulla on ollu.

  40. Koettu on kirjoitti:

    Hei!

    Olisiko mahdollista ottaa irtiotto arjesta esim.lomalle puolison kanssa kahden?Vähentää töitä, että jaksaa lasten kanssa ja puolisoa? Asioita täytyy laittaa tärkeysjärjestykseen, jos tuntuu ettei arkea jaksa.

    En suosittele eroa tai kadehtimaan vuoroviikkovanhemmuutta. Se toinen viikko on niin raskas yksin, että toinen menee osittain siitä toipuessa, lapset reagoivat eroon ja kiukuttelevat kodin vaihtuessa entistä enemmän. Lisäksi on paljon perheitä, joissa eletään oikeasti yksin vanhemmuutta tai toinen vanhempi on viikonloppuna vaan lasten kanssa.

    Lapsi voi kiukuttelemalla saada sen huomion, mistä jää vajaaksi ehkä muuten. Hengitä, tuo aika menee ohi.

    • primebody kirjoitti:

      Voihan sitä tehdä vaikka mitä.. Kuitenkin arki on ihanaa silloin kun lapset ei raivoa ja kiukuttele ja nukkuu hyvin. Mun mielestä jos luovun töistä… otan irtiottoja arjesta niin se vaan lisää sitä lasten reaktioo, kun äiti on enemmän pois tai omilla menoillaan. Jos vanhemmat lähtee reissuun on hoidettava kahden lapsen päiväkoti, retket, pyykit yms… sitten kolmannen treenit, kaverisynttärit yms… Mun mielestä se on aika paljon vaadittu myös siltä kuka ottaa lapset hoitoon…

  41. Jenny kirjoitti:

    Terapeuttista luettavaa. 💪🏻
    Kirjoitit että se on vaikea selittää ja sitä ei tiedä ellei ole kokenut. Sitten on meitä (4 pientä lasta, mies opiskelee ja olen kampaaja yrittäjä) jotka ymmärtävät täysin yrittämättä edes auttaa antamalla jotain vinkkejä, koska siihen ei ole ratkaisua, se täytyy vaan elää läpi.

    Niin tiedän tuon tunteen parisuhteessa, kun kummatkin hiljaisesti hyväksyvät tilanteen älyttömyyden, eikä enää edes jaksa puhua. Samalla some ym toitottaa laatuaikaa ja hoida parisuhdettasi. Vähemmästäkin tulee epäonnistunut olo. Kuin teennäistä olisi tästä arjesta repäistä molemmat kynttiläillalliselle, ja leikkiä hetken kuin on niin ihanaa, palata taas siihen samaan kaaokseen.
    Sensijaan parasta parisuhteen hoitoa on juuri tuo mitä sanoit, molemmat tietää että tätä tämä nyt hetken on, ja yritätte selvitä hengissä,toinen toistaan tukien.
    Molemmat teistä tekee parhaansa, se riittää. Se riittää. ❤️

  42. Tessa kirjoitti:

    Tuttu tunne, olin joku aika vielä naimisissa ja lapsia synty kaks joilla alle vuos ikäeroo sitten kolmas parin vuoden sisään. Tässä välissä kävin vuorotöissä sekä aloin opiskeleen työn ohella… en muista ajoista oikeen mitään valmistumisen jälkeen luin puolen vuoden päästä tenttejä sekä niiden arviointeja ja en ymmärrä mistä sain sen kaiken puristettua irti😊 ja vielä parhailla mahdollisilla arvosanoilla. Toinen puolisko joskus sanoi että kyllä monella yksinhuoltajalla olis helpompaa kun olis niitä lapsivapaitakin välillä ( ei niinku älynny että olisi voinut itsekkin tehdä jotain) No siitä sitten on tultu siihen että muksut ja minä ollaan omillamme nykyään…duunit jatkuu( nautin älyttömästi työstä vastapainona muun arjen pyörittämisen kanssa) ja hermot menee välillä tottakai, nuorin alotti nyt ekan luokan ja vanhimmat on kolmannella ja neljännellä. Monesti mulle soitetaan aamuvuoron loputtua tai yövuoron jälkeen… missä äiti oot tulossa, laitetaanko kahvi tippun jo😊 joskus on tehty leipä tai muu haukattava valmiiksi❤. Hallittu kaaos jatkuu edelleen mutta hauska lukee että samojen asioiden kanssa me mutsit painitaan. Mitä mainitsit tosta yh elämästä siitä en tiedä koska yh:na mulla ei ole niitä lapsivapaita eikä iskä viikonloppuja. Riittämättömyys ja itkupotkuraivarit on se äidin palkka vissiin aina, ja luulen että kyllä ne isätkin tän asian kanssa painii myös😉. Jaxamista ja voimia teidän poppoolle!

  43. Pikkuvinkki kirjoitti:

    Minä suosittelen, että priorisoit ajan/rahankäyttösi= lopetat ainakin toistaiseksi blogin. Noitten asukuvien ottaminenkin on pois omasta/perheen ajasta.

    • primebody kirjoitti:

      tiedätkö että mulla menee noin kahdessa kuukaudessa noin 45 min asukuvien ottamiseen… saman ajan joku ihminen istuu päivässä paskalla 🙂

  44. Silbwriina kirjoitti:

    ”Ne hyvät hetket on täydellisiä. Mää haluaisin olla se äiti ja vaimo joka herättää suukolla poskelle rakkaimmat joka aamu ja toivottaa mukavaa päivää, mutta välillä oon se silmät täynnä katkenneita verisuonia oleva riivinrauta, joka karjuu ovella että vittu tääkin päivä alko taas päin helvettiä, enkä oo nukkunut taas viikkoon kunnolla.”

    True story. Vaikka ne lapset on jo aika paljon vanhempia 😆 oot huippu!

  45. Emilia kirjoitti:

    Kiitos täst tekstistä!! Tunnen niin nuo fiilikset!! Halaus ❤
    Fanitan sua iha täysil, niin rohkee oot!! Seurannu sua jo joku 27 vuotta 😂 oot nii paras, ihana! Ja siis teksti ihan huippu, ei tarvi esittää, rakastan just tätä aitoutta!

    Näin se on ihan hiton mones perhees tilanne pääl. Joten halitaan ja hoivataan niit joil ruuhkavuodet pääl, inhoon tota sanaa, mut onhan täs ny meilläkin tiet tukos joka päivä, niin että töitä vähemmälle, yrittäjäl on usein tilanne et kertakaikkiaan menis puol vuotta opettaa ees osa niist asioista jollekin toiselle. Ne ny vaan on tehtävä ja lapset hoidettava. Tärkeintä että kaik perhees tietää kui paljon toisiaan rakastaa. Eniten oikeesti vituttaa ne jotka arvostelee, miks sitä ja miks tätä, tiäks ku monet asiat vaan menettää merkityksensä ja se toisaalta hiton hyvä ku karsiutuu just ne elämän turhuudet. Umppu on tosinainen!! Ja juma miten sitä arvostaa pikkuasioit. Blogi niin pelastus monille, upea tapa auttaa niin niin monia. Tän tekstin jälkeen moni laskee hartiat alas, rakastaa itseään armollisemmin ja onko parempaa ihmisten auttamisa kuin vertaistuki. Tsemppiiiii!! ❤

  46. Karo kirjoitti:

    Ihanan rehellinen kirjoitus. 💖 Sanon nyt ulkopuolisena raadollisen rehellisen näkemykseni asioista.. Ensinnäkin, oletko miettinyt työnteon vähentämistä. Sehän voi olla, että juuri sen työn takia et kestä mitään muuta arkista, koska olet aivan rätti töiden jälkeen… Ja sanot että perhe on tärkeintä, varmasti arvostat perhettäsi, mutta onko perhe vain itsestäänselvyys, jos vastaat kyllä on muutoksen paikka. Perhe on siis tärkeintä sinulle, no miksi teet kellon ympäri töitä ja palkaksi saat vain väsymyksen.. Jos perhe olisi sinulle tärkeintä, etkö silloin vähentäisi töitäsi, lisäisi lasten kanssa vietettyä aikaa ja lisäisi parisuhde aikaa. Parhaassa tapauksessa lasten kiukut vähenisi, mies olisi tyytyväisempi, sinä voisit paremmin koska tekisit asiat mitkä oikeasti haluat. Taidat pelätä, mitä tapahtuu jos irrottaisit otteesi kontrollista.. Tekisit niinkuin sisimpäsi huutaa, mutta pudät kiinni tiukasti tavoistasi, koska se on sulle turvallista.. Tuli vähän avauduttua, toivottavasti tämä herättää ajatuksia. Jaksamista ja voimaantumista!! Koskaan ei ole liian myöhäistä vaihtaa suuntaa. Tsemppiä ja ihanaa alkavaa syksyä!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *