Hae
Prime Life by Umppu

Kun oman lapsen menestys muuttuu pakkomielteeksi

Urheiluhullut vanhemmat on huippu urheilussa kasvava ilmiö. Sitä näkee valitettavan paljon, että vanhemmille/vanhemmalle muodostuu lapsensa harrastamisesta pakkomielle. On pakko menestyä hinnalla millä hyvänsä.  Kun mä oon itse urheilut koko lapsuuteni ja harrastanut kilpaurheilua niin mä en oo koskaan sinä aikana kokenut, että mun vanhemmat pakottaisi mua urheileen. Päin vastoin kun tulin joskus reeneistä itku kurkussa kotiin, niin äiti lohduttaen sanoi, että ei sun ole pakko voimistella, mutta mää en halunnut mitään muuta. Mun laji on ollu rytminenkilpavoimistelu, minkä lopetin 16 vuotiaana. Mä aloitin kilpaileen siinä lajissa kansainvälisissä kisoissa kymmenvuotiaana.

Mä halusin menestyä ja pärjätä. Mulla on ollu 16:sta ikävuoteen mennessä  (jolloin lopetin voimistelun) ties minkälaisia vammoja ja vaurioita. Ei kuitenkaan mitään vakavaa. Ennemmin venähdyksiä, nyrjähdyksiä, lihastulehduksia ja vastaavia. Kun kilpailukausi oli kuumimmillaan ja sun menestyksestä riippuu sun tulevat ulkomaan kilpailut ja mille sijalle asetut  rankinglistalla vaikuttaa siihen pääsetkö esimerkiksi maajoukkueeseen vai et. Mä oon ollu aina tosi sisukas ja mä oon valmis tekeen vaativiakin asioita oman menestykseni eteen. Se on sanomattakin selvää että jos pieni lapsi harjoittelee 6 joskus jopa 8 tuntia päivässä, niin kyllä siinä kroppa on aika kovalla. Varsinkin vielä omassa lajissani, missä siihen aikaan lähestulkoon siitä sai pisteitä kuinka laiha olet, niin on aivan varma että treenin kovuus ei kulkenut käsi kädessä ravinnon ja levon kanssa.

Mulla oli koko voimisteli uran ajan todella hyvä urheilulääkäri kenen luona kävin varmaan kerran kuussa. Kun menin sinne jonkun vamman kanssa, niin aina ensimmäinen käsky oli lepo. Lepohan yleensä ei ollut mulle vaihtoehto, koska yleensä vammat ja vaurio tapahtui kilpailukaudella. Mun vanhemmat oli aina samaa mieltä kun lääkäri ja suositteli lepoa. Minä tunnetusti omalla jääräpäisyydelläni ja menestyksen halulla en kuunnellut kumpaakaan. Musta olis ollut jo ihan ajatuksen tasolla hirveetä jos mun vanhemmat olisi pakottanut mut vaikka kilpailuihin kipeellä jalalla niin, että mä en ois itse halunnu mennä.

Mun vanhemmat ei oo koskaan ohjannut mua urheilussa tai pakottanut mua mihinkään sellaiseen, mitä mä en itse halua tehdä. Varsinkin voimistelussa tämmönen kulttuuri tai tällästä kulttuuria pidetään ihan normaalina. Mun mielestä ei tarvi mennä kun voimistelu kisoihin ja vähän katsella ympärilleen sielä katsomassa, niin siellä kyllä näkee yhtä sun toista. Siellä on paljon vanhempia jotka ottaa aivan liian tosissaan lastensa urheilu harrastuksen.  Katsomo käyttäytyminen näyttää jo todella pöllöltä.. He ovat valmiita mustamaalaamaan lapsensa kilpakumppaneita ja jopa tekemään hallaa että he eivät menestyisi yhtä hyvin kuin oma lapsensa. Lahjontakin on aika tuttua voimistelu piireissä. Ei siis sillä etteikö voimistelu olisi upea ja mahtava laji, mutta nyt kirjoitan siitä, mitä vanhemmat tekee ”väärin”. Joskus joukkuevoimistelu kisoissa ihmettelin, kun yhden joukkueen vanhemmat istui kaikki eri puolilla katsomoa, kun ei tullut enää keskenään toimeen…..

Mä oon nähny myös sivusta niin monet kerrat omissa kilpailuissani ja niissä kilpailuissa missä toimin valmentajana, kun kilpailijan äiti tai isä tulee raivoamaan lapsellensa kuinka huono hän oli ja kuinka huonosti hänellä meni. Lapsi pidättelee kyyneleitä ja vanhempi vaan raivoaa. Se on tosi surullista mutta totta. Nyt puhutaan paljon urheilusta ja mun mielestä näitä asioita on hyvä ja pitääkin nostaa esille.

Karua nähtävää – fysioterapeutin hoitoon saapuu urheilusta vammautuneita nuoria

Osa vanhemmista ei anna lapsen lopettaa lajia. Lasten ja nuorten rasitusvammaan johtaa yleensä liiallinen rasitus tai väärä treenaaminen.

Tossa linkattuna lukemisen arvoinen artikkeli. Tiedän paljon ihmisiä kenekä kroppa ei vaan kestä huippu-urheilua. Varsinkin lasten kohdalla myös sillä vanhemmalla on vastuu tässä asiassa. Jos lapsi valittaa kokoajan, että selkään sattuu tai polveen koskee niin se asia pitää ottaa vakavasti. Lasten terveydellä ei saa koskaan leikkiä, koska se voi pahimmassa juoksussa johtaa elinikäisiin vaurioihin.

Tässä yllä olevassa kuvassa teen ylispakua. Istuin tässä asennossa päivässä aika kauan, koska treenasin liikkuvuutta. On eri asia esimerkiksi venytellä omalla painolla, kun se että aikuinen ihminen runtaa sut väkisin tosta pohjaan. Mun voimistelu on ollut suht järkevää tekemistä. Mulla oli hyvä Valmentaja Tiina Valkeakosken Koskenpojissa. Kesäisin oli ties minkälaisia valmentajia ja haastavimpina ja vaativimpina muistan Venäläiset. Mää muistan omasta lapsuudestani, että voimistelu, vaikka se oli kilpaurheilua oli se silti hauskaa. Musta olis jokaisen ymmärrettävä sellainen asia, että urheilla ei voi toisen puolesta. Vaikka kilpaurheilu on erilaista kun hötsäily, niin jos vaikka lapsi itkee joka kerta kun reeneihin lähdetään ja sieltä tullaan, niin asia kannattaa ottaa vakavasti.

-Umppu

3 kommenttia

  1. Henna kirjoitti:

    Ei liity aiheeseen, mutta tuli vain mieleen kun olet joskus kirjoittanut siitä, että rikoksista tulisi saada kovempia rangaistuksia, niin mitä mieltä olet tämän professorin mielipiteestä, että huumausainerikosten kriminalisointeja pitäisi miettiä uudelleen (ehkä jopa poistaa kokonaan)?
    https://www.apu.fi/artikkelit/avaaja-sakari-melander-rangaistukset-eivat-ole-niin-lievia-kuin-keskustelupalstoilta-saa-lukea

  2. Nina kirjoitti:

    Missä Tampereella pääsee nykyään harrastamaan tätä rytmistä kilpavoimistelua? Missä olisi myös asialliset valmentajat, osaatko sanoa?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *