Hae
Prime Life by Umppu

Kuinka moni tuntee kotihäpeää?

sisältää kaupallisia linkkejä*

 

Mulle oli aivan uusi sana kotihäpeä johonka törmäsin jossain artikkelissa. Onko sulla ollut sellainen fiilis, että tunnet kotihäpeää? Se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että et kehtaa kutsua ketään kylää, koska häpeät omaa kotiasi? Mää uskon, että tämä on pitkälti sosiaalisen median luoma ongelma. Instagram pursuaa erilaisia sisustustilejä, joissa koti näyttää aina täydellisesti sisustetulta ja jopa sellaiselta, että sielä ei asu kukaan.  Jokainen yksityiskohta on mietitty piiruntarkasti ja samoin kuvakulma. Vaikka itsekkin otan kodistani kuvia, niin esimerkiksi meillä ei todellakaan näytä siltä kiiltokuvamaiselta ja siistiltä arjessa. Meillä näkyy kotona elämä ja saakin näkyä. Toki kerään vieraiden tullessa suurimmat romppeet lattialta, mutta mun mielestä on normaalia, että esim lapsiperheessä aina kaikki ei ole aivan tiptop. Valtava stressihän siitä syntyisi, jos olisi pakko kokoajan neuroottisesti hinkata likaa joka paikasta ja järjestellä tavaroita jatkuvalla syötöllä.

Mulle koti on todella tärkeä paikka. Se on sellainen paikka, missä asiat on mietitty tukemaan meidän perheen yhdessäoloa. Huonekalut on mukavia ja rentoja ja hankittu kulutusta varten. Mää en koe koskaan kokeneeni kotihäpeää. En lapsuudenkodissani, enkä omissakaan kodeissani. Jos jotain häiritsee tai ärsyttää jokin asia meidän kodissa, niin onneksi hänen ei tarvitse asua sielä. Musta jokaisella saa olla just sellainen koti, missä itse viihtyy ja kokee olonsa hyväksi ja turvalliseksi. Mistä kotihäpeä saattaa sitten johtua? Onko sitä, että vaikka kolmella lapsella on yhteinen huone ja koetaan että asutaan hieman tiukilla, vai että  esimerkiksi vanhemmat nukkuu olohuoneessa? Varmasti syitä on monia. Moni meistä ei ole mikään sisustaja, eikä tarvitsekkaan olla. Toiset arvostaa mukavaa löhösohvaa ja toiset satsaa hyvään ruokaan sisustamisen sijaan. Meitä mahtuu kaikenlaisia ihmisiä tähän maailmaan.

Mää muistan omasta lapsuudestani muutaman kaverin kenelle ei koskaan saanut mennä kylään. Yhdellä syy oli vanhempien vuorotyö ja he nukkuivat usein päivisin ja toisella oli juoppo äiti, jolla saattoi olla kämppä täynnä ties minkälaista porukkaa. Mää en usko, että kotihäpeä on välttämättä häpeäntunne omasta kodista, vaan siihen saattaa olla muitakin erilaisia syitä.

Mää pyrin aina siihen, että meille saa tulla lasten kaverit leikkiin. Musta on myös kiva kysellä heiltäkin kuulumisia ja joskus kuulemma tentaan liikaakin. Meillä on tosi usein kavreita yökylässä ja saatetaan ottaa mukaan kavereita joihinkin juttuihin mukaan minne mennään perheen kanssa. Viime kesänä oli kaveri mukana ensimäistä kertaa ulkomailla yms. Ajattelen että tässäkin on monta positiivista puolta. Jos lapset kokee, että on meille tervetulleita, niin ehkä saattaa tulevaisuudessa vaikutta siihen edes himpun ettei ne teini-iässä notku räkimässä kaupan nurkilla, koska ne voi olla myös sisällä ”valvotuissa tiloissa”.

Varmasti jokainen vanhempi voi myös tunnustaa sen, että joskus olis viikkonloppuna ihan kiva olla vaan vaikka ihan perheen kesken, niin tiedostaa silti myös sen kuinka tärkeitä lapsille ne kaverit on. Meillä on melki joka viikko joku yökylässä ja siihen on tavallaan jo niin tottunut, että ne kyläilijät menee siinä kun ne omatkin lapset. Esikoinen saattaa saunoa kavrinsa kanssa, joskus käydään uimassa yms. Ihan sellaista tavallista tekemistä.

Mulle on myös hirveen tärkeää tuntea lapseni ystävät. Usein ystävyys saattaa kestää koko elämän ja onhan se nyt kiva tietää kenekä kanssa ne omat lapset pyörii. Usein vuosien ystävyyden aikana oppii hieman tuntemaan niiden lasten vanhempiakin. Onko sulla ollut joskus sellainen fiilis että tunnet kotihäpeää? Musta olis mielenkiintoista saada asiaan liittyvää kommenttia ja fiiliksiä mistä se mahdollisesti on johtunut.

Mää ainakin itse tykkään tosi paljon erilaisista kodeista. On kiva mennä kotiin, mikä on sisutettu aivan eri tavalla kun oma koti.

Kuvat: Noora Näppilä

Asu House of Brandon* housut*

-Umppu

7 kommenttia

  1. Fanni80 kirjoitti:

    Valitettavasti tuttu tunne tuo kotihäpeä jo lapsuudesta. Nimenomaan niin, että puitteissa ei ehkä niinkään ollut vikaa tai en ainakaan muista, vaan se kaikki muu mitä seinien sisällä tapahtui (perheväkivalta ja muu epänormaalius). Vanhemmat vannotti, että perheen asiat ei muille kuulu, ja vaikka osaa asioista ei silloin edes pitänyt epänormaalina, niin en juurikaan halunnut kutsua kavereita meille enkä myöskään kertonut kellekää mitä kulissien takana on. Viihdyin mun parhaalla kaverilla naapurissa, siellä oli jotenkin turvallista ja elämän asiat järjestyksessä ja vanhemmat oli kiinnostuneita lasten asioista.
    Osittain tämän takia musta on tullut perfektionisti suorittaja, joka vertaa kotiaan someen ja naapureihin. Olen vasta viime vuosina päässyt irti tuosta ajatuksesta ja oppinut, että muuallakin (lapsi)perheissä on sekasotkua. Ruoskin itteeni siitä, etten saa pidettyä tavaroita järjestyksessä enkä opetettua sitä kautta lapsilleni rennompaa suhtautumista kotiin. Mä halusin aina olla kuvailemas äiti, jonka ocet on lasten kaverrille avoimet, olen rento jne. Totuus ei ikävä kyllä ole tuo ja vaikka meille aina saa kutsua kavereita, en ole onnistunut luomaan lapsille kunnolla sitä kuvaa. 7 vee enemmän kutsuukin, hänen ikävuosina olen oppinut paljon itsestäni, esikoin 11 vee muistaa vähän liian tarkkaan mun ”kireet” vuodet (monestakin syystä, ei pelkästään tää kotihäpeä).
    Nyt kun olen eronnut, niin mun on yksin ollessa tosi vaikea kutsua kavereita kotiini, vaikka niin haluisinkin.
    Ja mä siis tykkään kodistani, se on kivasti rempattu ja viihdyn erinomaisesti (noh, talouden salliessa haluisin jotain eksän aikaisia asioita muuttaa). Suurimmaksi osaksi saan pidettyä nykyään järjestyksessäkin eli sellaista syytä ei kotihäpeään ole, mutta tuo kaikki muu…

  2. Mila Mustonen kirjoitti:

    Ikinä nuorena kun vanhemmilla asui en joutunut kokemaan kotihäpeää mutta oli juuri näitä kavereita joille ei voinut sitten mennä. Nyt aikuis iällä kun on lapsia niin on tottunut siihen että lelut on päivisin levitettynä, koska miks ei olisi. Jos jotakin häiritsee lelut ja ns. Sotku kun meille tulee niin saa siivota, mutta itse en ainakaan häpeä että meillä eletään 🙂

    https://www.lily.fi/blogit/kotilo-mila/

  3. Johanna kirjoitti:

    Minulle kotihäpeä on tuttu nuoruudesta, lapsena asiaa ei ajattelut, mutta teininä se häiritsi. Pienellä paikkakunnalla lähes kaikilla oli tilavat omakotitalot, mutta me asuimme pienessä rivitalossa taloudellisista syistä, vanhemmat olkkarissa nukkuen, tämä aiheutti jotain alemmuuden tunnetta, minkä vuoksi en halunnut kutsua kavereita meille. Silti meillä oli kotona aina siistiä ja kaunista. Vielä näin aikuisenakin joskus tulee kotihäpeä lapsuudenkodista, kun minun vanhemmilla on pienet tilat ja miehen vanhemmilla ei. Omaan aikuisiän kotiini olen silti aina ollut tyytyväinen, vaikkei tilat ole isot olleetkaan, mutta sitäkin kodikkaammat ?

    Ps. Kirjoitat huippuja tekstejä!

  4. Kolmen tytön äiti kirjoitti:

    Kiitos taas hyvästä postauksesta! Oon melkein nelikymppinen kolmen tytön naimisissa oleva äiti ja me asutaan vuokra kolmiossa. Ollaan aina asuttu. Koska meillä ei oo varaa ostaa omaa. Me ollaan tähän totuttu ja miehen kanssa nukutaan olohuoneessa että esiteinillä ois oma huone. Mutta jotenkin koen huonommuutta ja hävettää se, että meillä ei oo asiat niinkuin ns. kuuluis olla tämä ikäisinä ihmisinä. Eli iso oma koti ja kivasti sisustettu ym. No, meillä on toki meidän mielestä kodikasta meidän makuun ja itse viihdytään, mutta jotenkin sitä aina miettii mitä muut meistä mahtaa ajatella. Lelut on meillä usein levällään ja muutenkin jonkinnäköinen kesto kaaos mutta siihenkin tottuu, vaikkakin se on myös yksi syy miksi harvoin kutsutaan vieraita kylään. Lasten kavereita toki käy ja yökyläilee paljon. Pitäis vaan päästä siitä ajatusmallista että lakkaisi miettimästä mitä muut ajattelee, koska oikeastihan sillä ei oo mitään väliä. Kiitos hyvästä blogista, tykkään lueskella!

  5. Eve kirjoitti:

    En ole tuntenut, tottakai aina miettii että voi kuinka kaunista noillakin on (somessa) ja meillä kaikki riipin raapin, en silti häpeile mitään en omassa enkä ikinä lapsuudenkodissa. Meillä sai aina olla ja kaverit oli tervetulleita, iskä lämmitti meille saunaa ja äiti teki ison kasan voileipiä, ei ollut hienoja kalusteita tai muutenkaan mutta tosi kotoista. Sitä olen yrittänyt omaankin kotiin, että se olisi kodikas ja että siellä on hyvä olla. 🙂

  6. tiinafit kirjoitti:

    Samaistun tuohon kyllä välillä. Joskus ajattelen, että bullshit ihan sama vaikka meillä on kaaos, mutta välillä tulee nolo olo jos joku tulee vaikka extempore käymään ja sisustus ei oo priimaa ja sotkua joka paikassa 😀

  7. Tuuli kirjoitti:

    Me asutaan liian pienessä kodissa, vanhempien sänky olohuoneessa. Huonekalut kerätty sieltä sun täältä eikä sisustuksesta oo tietoakaan.

    Siitä huolimatta lapset ja lasten ystävät viihtyy meillä, välillä vähän liiankin hyvin 😉 siis siinä mielessä, että omaa rauhaa ei juurikaan ole. Välillä ehdotan että voisiko toisinaan olla myös ystävien kotona…

    Liian pieni koti harmittaa, mutta en todellakaan tunne kotihäpeää. Meillä on tälläistä ja meillä eletään oikeaa elämää, ei esitetä täydellisyyttä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.