Hae
Prime Life by Umppu

Mikä on mummon rooli?

Sisältää kaupallisia linkkejä*

Mää luin eilen yhden artikkelin:

Kirjailija Tuula Kallioniemi ei ota lapsenlapsiaan yökylään: ”Meille tuputetaan mielikuvaa pullantuoksuisista mummoista”

Mää luin tätä juttua ja olin jotenkin ihan äimän käkenä ja ensimäisenä mielen valtas surullinen fiilis. Mulla tuli tosta tekstistä sellainen fiiliis, että meille ei tarvi tulla, eikä tarvi sen kummemmin apua pyytää, koska mä elän mun omaa elämääni nyt kiva kiitti moi. Mulla itselleni on ainakin mun mummo ollut aina todella tärkeä ihminen. Toisen mummoni kanssa tuli oltua paljon enemmän tekemisissä kun toisen. Molemmat mummot asui  meistä eri paikkakunnilla ja siitä syystä näimme aina ajanpuitteissa. Mun mummoni oli Karjalasta ja puhu sellaista hassua mie ja sie kieltä. Mummo piti aina huolen, että Umppu saa sitä ruskeeta lihaa (Karjalanpaistia) kun tulee kylään. Sitä oltiin uunissa haudutettu ja kaikki läskinpalat oli nypitty pois valmiiksi. Käytiin saunassa ja katsottiin napakymppiä telkkarista.  Mummo oli aina ihan aidosti kiinnostunut mun asioista. Se istuskeli sellaisella ruskealla samettituolilla ja täytteli sanaristikoita. Muistan vielä mummon valkoisen yöpaidan, missä oli tomaatin kuvia. Mummo oli aina niin onnellinen kun me tultiin käymään ja me oltiin sielä aina yötä. Pienempänä mummo istui aina mun sängyn vieressä ja silitti mua rinnasta niin kauan että nukahdin. Aamulla heräsin aina puuron tuoksuun, kun pappa oli sen keittänyt jo aikaisin valmiiks. Mummo ja pappa kävi täälle meilläkin useasti. Mummo oli kova marjastaan ja sienestään ja joskus olin sen mukana mettässä. Syksymmällä oli aina mehutalkoot ja meillä oli aina jääkaapissa mummon tekemää mehua. Mää oon joskus ollut mummon kanssa sellaisella eläkeläisten retkellä ja me ollaan kierretty kaikki Suomen linnat.

Musta olis ollut ajatuksena aivan hirveä, jos en olisi kokenut oloani tervetulleeks mummolaan. Tai että mummo olis sanonut että kiva kun tulitte, mutta voisitte jo lähteä. Mulle mummo on ollut todella tärkeä tyyppi ja nyt muistelen häntä lämmöllä.  Mää en tiedä olisiko itse  selvinnyt monestakaan asiasta ilman mun äitiä, mikä on lapsieni mummo. Mun äiti auttaa aina kun pystyy. Se ei koskaan kieltäydy auttamasta, vaikken sitä mitenkään minään oletuksena pidä. Äiti myös tarjoaa apua pyytämättä, mikä tuntuu itsestä todella hyvältä.

Varsinkin kun meidän kaksi nuorimmaista oli todella pieniä, niin mulla oli välillä apukädet todella tarpeen. Siinä vaiheessa meillä olikin myös lastenhoitaja apuna. Yrittäjänä ei oikein voi olla vaan äitiyslomalla, koska on muutamia pakollisia juttuja mitkä on hoidettava. En myöskään automaattisesti oleta, että mummon velvollisuus on hoitaa lapsia. Mummot on kuitenkin omassa elämässään ne lapset hoitanut jo ja nyt eläkkeellä heillä on vihdoin aikaa tehdä mitä huvittaa.

Mummoja on varmaan moneen junaan. Osa on sellaisia hössöttäjiä ja osaa ei tippaakaan kiinnosta. Mää oon ainakin aivan super kitollinen siitä avusta, mitä mun vanhemmat meille antaa, koska välillä arki menis niin juoksuksi päällekäisten menojen vuoksi. Mä ajattelen silti niin, että ei mummojen tehtävä ole majoittaa lapsen lapsia joka viikonloppu, sillä väsyyhän ne mummotkin. Jos mä ajattelen omaa väsymystilaani ja miettisin että tekisin kaiken tän saman 65 vuotiaana, niin henkihän siinä lähtis. Mummola on sellainen spesiaali paikka minne ainakin meidän lapsen lähtee aina innoissaan.

Mä jotenkin itse ajattelen niin, että sitten jos mä oon joskun mummo niin haluan auttaa omia lapsiani. Mää haluan olla juurikin se pullantuoksuinen mummo (vaikken osaa edes leipoo). Mää haluan olla tiiviisti omien lapsenlapsieni kanssa ja tietää mitä heille kuuluu. Mää toivon että oma vointi siinä vaiheessa on niin hyvä, että jaksan touhuta lastenlapsien kanssa ja olla heille sellainen tärkeä henkilö heidän lapsuudessaan.

Mää tuun jotenkin aina todella surulliseks sellaisista isovanhemmista, jotka elää vain sitä omaa eläänsä. Mää oon saanut aina mun vanhemmilta apua, kun sitä oon pyytänyt, enkä voisi edes kuvitella tilannetta niin että he sanoisivat aina ”mulla on nyt omia menoja” seuraavat 6 kuukautta.. Mä en myöskään halua olla sellainen, vaan haluan olla läsnä.

Isovanhemmat on todella tärkeitä lapsille ja siihen fiilikseen ja suhteeseen ei voi vaikuttaa kun ne isovanhemmat itse. Jos heitä ei kiinnosta pikkusten touhu, niin harvoin niitä pikkusiakaan kiinnostaa heidän jutut. Tähän voi kai  vaan todeta, kun että on mummoja ja mummoja. Jokainen varmaan hoitaa oman roolinsa itselleen hyväksi havaitulla tavalla.

Mitenkä saa ajattelet mummosta, mummostasi, lastesi mummoista, mummoksi tulemisesta? Mitä ajatuksia se sussa herättä?

Kuvat Noora Näppilä. Asun housut House of Brnadon*

-Umppu

11 kommenttia

  1. aak kirjoitti:

    Tämä on kyllä tosi hankala aihe. Jokaisella meistä on oikeutensa omaan elämään, lapsenlapsilla tai ilman eikä siitä mielestäni saisi ketään sen kummemmin syyllistää. Meillä isovanhemmat jakaantuu tavallaan kahteen leiriin, on ne yltiöpäisen innokkaat ja sitten on toiset jotka hoitavat mielellään ja rakastavat lasta kuuhun ja takaisin, mutta elävät kuitenkin täysin omaa elämäänsä matkoineen ja jokapäiväisine harrastuksineen. Mutta toisaalta ei aina se määrä, vaan laatu. Kun ne kiireisimmät näkevät lastamme, on lapsi niin täydessä huomiossa ja hemmottelussa ettei tosikaan. Eli meillä asiat ovat paremmin kuin hyvin. Mutta sinällään on tosi surullista, jos mummuja ja pappoja ei lapsenlapset kiinnosta YHTÄÄN, on meinaan aina yhtä huikeaa huomata se elämänilo ja positiivisuus mikä lapsista isovanhempiinkin tarttuu!

  2. Kati kirjoitti:

    Luin tuon jutun myös ja olin samaan aikaan surullinen ja vihainen. Ei mummojen todellakaan tarvitse olla niitä pullantuoksuisia keinutuolissa istujia, saa ja pitää olla omaa elämää. Tuo teksti oli kuitenkin inhottavan provosoiva.. Miullakin on ihania muistoja omista mummoista ja haluan, että omat lapset saavat myös sen kokemuksen mummoistaan, että ovat tervetulleita ja rakastettuja -no, ihan milloin vain. Olen itsekin sellainen että kotini ovet ovat lähimmille auki milloin ikinä sitä tarvitsevatkaan.

    Toinen lapsiemme mummoista on eläkeläinen, mutta siitäkin (siis iästä) huolimatta tahtoo ottaa lapsiamme hänen luo yökylään ja pitää useammankin yön lomilla. Oleminen on niin luontevaa ettei varmasti koe sitä raskaaksi. Toinen mummo on työelämässä ja hyvinkin menevä 😀 siitä huolimatta on ookoo jos lapsemme ovat hänenkin luonaan joskus.

    Miusta on hävytöntä puhua mummoudesta velvollisuutena 🙁 etuoikeus mielestäni siinä missä vanhemmuuskin.

    Niin ja sydän heltyi siun kertomukselle karjalalaisesta mummostasi 😉 tiällä suunnilla hassua sie mie murretta viännettään!

    • Vilona kirjoitti:

      Jännä, miten eri tavoilla samaa artikkelia voi tulkita. Itse en nähnyt tässä mitään provosoivaa. Mielestäni Tuula Kallioniemi näyttäytyi tässä haastattelussa tasapainoisena ihmisenä, joka toteuttaa isovanhemmuutta itselleen luontaisella tavalla, tinkimättä omasta jaksamisestaan. Ja silloin kun ei tingi omasta jaksamisestaan, on varmasti parempi mummokin. Laatu on määrää tärkeämpää. Paljon mahtuu maailmaan mummoja, jotka ovat luonteensa vastaisesti olleet uhrautuvia ja väsyttäneet itsensä isovanhemmuuden alle. Ja onhan toisaalta niitäkin mummoja, jotka tuppautuvat lastensa ja lastenlastensa elämään liikaa – siksi, että se on ”etuoikeus”.

  3. Pauliinal kirjoitti:

    Ajattelen että tottakai mummollakin saa olla oma elämä, ketään on turha pakottaa mihinkään. Näen kuitenkin asian myös niin että vuorollaan kaikki tarvitsemme apua. Mummoilta nyt pienten lasten hoidossa, myöhemmin se mummo itse voi olla kipeästi aikuisten lastensa avun tarpeessa. Toivottavasti nämä itsenäiset mummot muistavat myös tämän. Rahallakaan kun ei välttämättä nykysuomessa saa laadukasta hoitoa.
    Ja toki myös niin että me avun saajat muistamme myös sitten aikanaan vuorostamme auttaa isovanhempia. 🙂
    Itse ainakin olen niin kiitollinen anopille kaikesta avusta että vuorollani autan heitä jos suinkin kykenen. Ja näinhän se tulisikin mennä. Ei olisi vanhemmat eivätkä vanhukset niin yksin mitä tänä päivänä. Surkeutta on tällainen itsenäisyyden, itsekkyyden ja pärjäämisen kulttuuri.

  4. Aino kirjoitti:

    Voi että, mulla tuli niin kauhea ikävä mun omia isovanhempia jotka menetin molemmat äskettäin peräkanaa. 🙁 Sellasta ehdotonta rakkautta en oo eläissäni saanut keltään muulta kun isovanhemmiltani. Voisinpa antaa halauksen ja vaihtaa kuulumisia. Oon todella kiitollinen että sain kasvaa ja elää siten että elämässä oli läheiset isovanhemmat. Me oltiin heille yhtä tärkeitä kun he meille lapsenlapsille ja nyt aikuisena sen vasta todella ymmärtää.

  5. Taija kirjoitti:

    Meillä tilanne on juurikin niin, että isovanhemmat ovat yhä työelämässä ja elävät hyvin minä-keskeistä elämää, he käyvät meillä tunnin-pari muutaman viikon välein tai harvemmin ja se on siinä. Koemme, että olemme taakka tai rasite heille.. Itse olemme lapset hankkineet ja hoitaneet, nyt meille on tulossa kesällä kolmas lapsi ja he tuskin edes onnittelivat, kyläilyt vähenivät entisestään.. Kouluikäinen lapsemme on ollut heillä yötä ehkä 5 kertaa, me käymme heillä yökylässä ehkä joka toinen kuukausi tai harvemmin koko perhe ja silloinkin olemme itse tietysti päävastuussa lapsista (meillä on 2 lasta). Nuorin lapsemme on 2 v. ja hänen ensimmäinen sanansa oli mummo ja ukki on hänelle kaikki kaikessa, harmittaa että näemme niin harvoin. Koen, että juuri isovanhemmat ovat ne, jotka menettävät eniten kun eivät näe lastemme kasvua.

    Valitettavasti lasten toiset isovanhemmat ovat menehtyneet. Itsellänikin oli vain yksi mummo ja ukki aikoinaan elossa ja he olivat todella tärkeitä ja muistan useita muistoja heistä ja heidän kanssa vietetystä ajasta.

  6. Manduca kirjoitti:

    Meidän lapsen toiset isovanhemmat asuvat niin kaukana, että heitä näämme 3-4 kertaa vuodessa. He auttaisivat mielellään ja ovatkin puhelimen kautta kiinnostuneita lapsenlapsestaan. Toiset, jotka asuvat lähempänä ovat myöskin työelämässä tiiviisti. Välillä käydään tässä mummulassa, mutta esim. Yökylässä ilman vanhempia lapsi on ollut mummulassa vain kerran vuodessa. Ja on nyt siis 2 vuotias. Silloin, kun itse olen ollut yökylässä lapsen kans tässä mummulassa, aika pitkältipä hoidan lapsen itse. Toisinaan kaipaisi enempi apua lastenhoidossa, mutta tähänkin asti on pärjätty, onhan lapsia vain yksi. Omat molemmat mummut on vielä elossa ja toinen on vielä jopa niin virkeä, että on pystynyt hoitamaan lastani muutaman tunnin päivässä aina välillä. Heihin on todella lämpimät välit ja 2-vuotiaskin tykkää käydä näiden isomummujen luona. Toki tykkää myös ekoista mummuistaan, vaikkei niin paljon olekkaan tekemisissä heidän kanssa.

  7. Helkky kirjoitti:

    Minä olen kahden pienen, 3- ja 5-vuotiaiden, lapsenlapseni mummi. Asumme samalla paikkakunnalla, olen vielä työelämässä. Kun poikani perhe tarvitsee apua, he soittavat ja kysyvät, voinko auttaa. Pääsääntöisesti voin. Ja ukki, joka juuri jäi eläkkeelle, voi sitäkin useammin. Ja mekin ukin kanssa yllätämme silloin tällöin lapset ja otamme mökille useammaksikin yöksi. Kaikki tietysti sovitaan etukäteen vanhempien kanssa ennen kuin puhumme asiasta lapsille. Joskus perheellä on omia menoja koko perheen kesken, ja hyvä niin. Emme tuputa, mutta olemme olemassa. Elämämme suurin ilo on kyllä lapsenlapset. Voi sitä pyyteetöntä iloa, kun pääsevät yökylään ja ukki kertoo iltasaduksi omia tarinoitaan. Ukki on opettanut 5-vuotiaan soutamaan verkoilla, vuolemaan puukolla ja pienempi tulee perässä. Ja ökillä on tarjolla hotelliaamiainen- saa syödä mitä haluaa:).

  8. Suurperheen äiti ja tuleva supermummo kirjoitti:

    Luin saman jutun ja tuli todella ahdistava fiilis. En ymmärrä miksi pitää alleviivata tuollaisia asioita. Tai miltä lapsista ja lapsenlapsia tuntuu lukea tuollaisia asioita. Hienotunteisuus on katoava luonnonvara ja vaikka isoäidistä tuntuisi helpottavalta kun lapsenlasten vierailu on ohi niin voisiko vaan sanoa että ihana kun kävitte ja pitää mölyt mahassaan sen sijaan että lehdessä asti korostaa miten helpottavaa on kun lähtevät. Tai sanoa omasta lapsestaan että ei palautusoikeutta tämän puolisolle. Minulla on ainakin se periaate että vanhemmuus ja äitiys ja mahdollinen isovanhemmuus on ikuista ja valtava ilo ja siunaus. Haluan vaikka niillä satunnaisilla huonoilla yöunilla antaa omalle lapselleni lahjan omaan lepohetkeen ja yhteiseen aikaan puolisonsa kanssa. Kaikki oman terveyden ja jaksamisen puitteissa. Ja vaikka kuinka olisin rätti väsynyt kun lapsenlapset ovat temmeltäneet luonani yhden vuorokauden muistan aina sanoa miten ihania he ovat ja kuinka tulin onnelliseksi että he tulivat. Joskus lapset saattavat asua vaikka eri mantereella ja ikävä voi olla pohjaton. Itse olen kärsinyt avunpuutteesta ja viimeksi kaksi vuotta sitten olin vuorokauden kahden puolisoni kanssa. Isovanhemmat eivät jaksa ja jakavat artikkelin kaltaisen ajatusmaailman ja silti yritän niistä pienistä muruista apua ja läsnäoloa pitää yllä myönteistä ajattelua että sentään he ovat elossa ja satunnaisesti tekemisissä jotta lapsilla on edes se pieni siivu siitä mitä itse sain kokea lapsena omilta isovanhemmiltani. Oma isoäitini oli ja on suurin esikuvani, itsetuntoni väsymätön tukija, se ihminen jolle olin aina maailman älykkäin, ihanin ja kaunein täydellinen tyttö. Ja vielä tänäkin päivänä hänet olen saanut pitää elämässäni vaikka hän on jo todella iäkäs. Olen itsekin jo suurperheen äiti enkä kovin nuori. Silti kun sukellan sinne isoäitini rakkauden kuplaan kun tulen rasavillien lasteni kanssa vierailulle kasvan aina monta senttiä siitä hyväksynnästä ja niistä pienistä sanoista että kiva kun kävit ja käy useammin. Mummoni sanoo aina että nyt on juhlapäivä kun tulitte käymään. Sanoilla on suuri merkitys, sekä niillä sanotuilla ja niillä jotka jätetään sanomatta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *