Hae
Prime Life by Umppu

Mitä äitiys voi kamalimmillaan olla

Tää on se salattu ja vaiettu aihe, mistä ei sais koskaan puhua ääneen. Kun tulet äidiksi niin sinun päivien kuuluu täyttyä ihanasta vauvantuoksusta ja pikku varpaiden ihailusta. Työnnellä tyylikkäänä ostoskeskuksessa asuusi mätsääviä vaunuja ja käydä hörppiämässä ystävien kanssa Café lattea ihanassa kahvilassa. Saat tehdä kaiken ihan omassa rauhassa koska se sun ”elämän tarkoitus” nukkuu vaunuissa koko sen ajan. Hoitajia vilisee ympärillä, koska lapsesi on suvun ainut lapsenlapsi ja saat puolisosi kanssa viikonloput viettää ihanaa omaa aikaa. Jollain on oikeasti asiat noin, vaikka omaan korvaan mikään melkein noista yllämainituista ei tunnu todelliselta.

 

Tässä kuvassa jalkani työpäivän jälkeen

Kaikilla homma ei kuitenkaan mene noin. Kun lapsia tehdään niin varmasti kaikilla on erilaisia mielikuvia äitiydestä. Jollain voi jo raskausaika olla niin koettelevainen ja uuvuttava että lapsen synnyttyä energiatasot on jo todella alhaalla. Näin kävi mulle. Kun odotin Viviania voin tosi huonosti. Mulla oli niin kamalat liitoskivut että en voinut kunnolla kävellä. Mun ihoon sattui ja nivusia vihloo joka ilta niin paljon että itkin kivusta. Kaikkihan tietää että siitä panadolista ei oikean kivun sattuessa oo mihinkään. Oli todella masentavaa ja odottavaa koko raskaus. Mua närästi jatkuvasti, enkä voinut syödä juuri mitään. Kun en voinut liikkua, niin mun jalat meni aivan tukkoon ja oli niin nestettä täynnä, kun olla ja voi. Oli tukisukkia ja vatsatukia ja vaikka mitä. Mistään ei ollut konkreettista hyötyä.  Kun lapsi syntyi kaikki meni ihanasti. Se oli sitä vauvan tuoksuista arkea. Kolme kuukautta lapsi vaan nukkui ja kaikki meni kun rasvattu. Olin jossain huumassa ja mietin kuinka ihanaa elämä on, vaikka jouduttiin ravaamaan sairaalassa jatkuvasti lonkkaluksaation takia.  Oon aina halunnut kolme lasta ja halusin sen kolmannen nopeasti. Ei mennyt kauaa, kun aloin odottamaan kolmatta lasta.

Sitten kaikki muuttui. Öistä tuli painajaisia, koska meillä ei nukuttu. Liikkeesäni tapahtui mittava vesivahinko ja jouduin rakentamaan kaiken alusta  ja samalla aloin odottaa meidän kolmatta lasta. Mä valvon kaikki yöt, jos sen lapsen takia niin sen vesivahingon.  Se kamala stressi vei multa hiukset ja yleiskunto romahti aivan täysin. Mulla on vaan siinä tilanteessa ollut muuta vaihtoehtoa kun mennä eteenpäin. Murehtimalla mitkään tilanteet ei vaan paranee. Meillä meni kaks kuukautta, että liike saatiin uudelleen avattua. Mä sain onneks tosi paljon apuja ja kiitos ihan jokaiselle kuka sielä oli auttamassa.

Olin äitiyslomalla mutta silti mun oli pakko tehdä välillä töitä. Meidän alalla on vähän sellanen juttu, minkä olen tiedostanut jo alusta asti että jos haluat asiakkaasi pitää niitä töitä on vaan tehtävä. Henkilökohtainen asiakaspalvelu on ihan erilaista, kun vaikka se että oot esimerkiks kaupassa töissä. Kyllä ne ihmiset siellä kaupassa siltikin käy tavaransa ostamassa vaikka sä olisitkin äitiyslomalla. Koko loppu raskaus  meni valvoessa keskimmäisen kanssa.

Siinä vaiheessa kun nuori lapsistamme syntyi olin jo valmiiksi tosi väsynyt.  Tää ei todellakaan ollut sitä mitä äitiydessä kuvittelin. Esikoisen kanssa meni kaikki aivan nappiin ja olinhan silloin paljon nuorempi, eikä mulla ollut omaa liikkettä. Kun tyttäreni sai pikkuveljen hän huusi ja raivosi käytännössä puoli vuotta putkeen. Heittäytymiset ja raivo kohtaukset olivat ihan tavallista arkipäivää. Tunnissa oli helposti 15 raivaria.  Yöt imettelin ja valvoin lasten kanssa ja päivät koitin vaan rehellisesti sanottuna sinnitellä ja selviytyä  sen järkyttävän väsymyksen kanssa. (mikä ei vieläkään ole kokonaan poistunut).

Vaikka mä puhun sittä ihan avoimesti, niin silti niitä auttavia käsiä ei todellakaan tullut ovista ja ikkunoista. Moni vaan sanoi, että sun tarvis levätä, mikä oli ehkä ärsyttävin kommentti. Tää on ehkä just se kompastuskivi. Kun sanotaan että itehän olet lapses tehnyt niin ite ne hoidatkin. Niitä kun ei voi ennustaa. Ehkää siinä tilanteessa on myös niin loppu, että ei edes osaa pyytää sitä apua. Mulla kävi kuitenkin aivan ihana säkä sillä löysin meille aivan mahtava lastenhoitajan. Pystyn sen avulla välillä irtautuun sieltä kotoo ja käymään esimerkiksi  urheilemassa tai töissä.  Ne olin mun pelastus. Jos mä ajattelisin asiaa niin, että mä oisin saanu nukkua kaikki yöt niin mä varmaan muistaisin ihan jokaisen hetken mun lasten lapsuudesta. Nyt musta tuntuu että mä en muista yhtään mitään.

Mä aloin reagoimaan ja tosi voimakkaasti siihen väsymykseen. Välillä pelotti ajaa autolla, koska mä en muistanu mihinkä mä olin menossa. Saatoin ajaa monta kertaa ohi.  Iho reagoi ja mun koko keho saattoi muuttua yhtäkkiä täyteen ihottumaa. Kun molemmissa silmissä oli monta kuukautta elohiiri, mä olin jatkuvasti kipee enkä mä muistanut yhtään mitään.

Ehkä näin jälkeenpäin vaivaa tässä asiassa se, että moni varmaan pitää mua tosi vahvana ja sellasena aktiivisena ihmisenä. Sellasena kuka jaksaa aina kaiken. Mä olin sillon ihan heikoimmillaan ja mä voin oikeesti tosi huonosti. Mää olisin tarvinnut apua niin tuntui siltä että mulle välillä tuotiin vaan lisää lapsia hoitoon, mutta kukaan ei auttanut mua.

Mulla saattaa olla sellasia hetkiä että mun ois tehny mieli vaan lähtee meneen eikä tule koskaan enää takasi. Eikä se sitä tarkoita että kun lapsia tekee niitten kaa kaikki pitäs aina olla ihanaa. Valitsee joku puolisokseenkin sellasen joka ryyppää ja pahoinpitelee. Ei sen rakkauden sellasta kuuluisi olla. Jotenkin välillä ärsyttää sellaiset turhat oletukset vaikka perhe elämästä, että kaikki on van ihanaa.

Mun oli pakko ottaa tähän tilanteeseen pikku timeout ja lähdin viikokvi Dubaihin vanhimman lapsen kanssa. Sain nukkua viikon, mikä teki oikein hyvää, vaikka se ei silti poistanut sitä väsymystä. Ehkä se ikuisin ärsytyksen asia on lause mee nukkuun.. Silloin kun sua väsyttää et saa nukkua, mutta et kuitenkaan ole kone kuka nukahtaa käskystä.

Mulle paras juttu tähän tilanteeseen oli te lukijat keneltä sain vertaistukea ja kiitos siitä. Nyt ollaan jo onneks voiton puolella tilanteesta, josta kuvittelin etten koskaan selviäisi hengissä.

-Umppu

25 kommenttia

  1. Milla kirjoitti:

    Kiitos tästä tekstistä. Kuulostaa niin tutulta, vaikka lapsia on vain yksi. Kohta 9 kuukautta vanha eli nukkunut olen kunnolla viimeksi viime talvena. Alkuun bilirupiini ja tehostettu imetys, sitten vatsavaivat ja refluksi. Sitten opittiinkin kääntymään ja siitä se vasta show alkoikin ja jatkuu yhä…parhaimpina öinä nukun ehkä 5 tuntia. Huonoimpina en yhtään. Se sydämen tykytys ja rytmihäiriöt, kun aamulla on noustava ylös…

    • primebody kirjoitti:

      Unohdin mainita ne rytmihäiriöt…. ja monta muuta asiaa.. En voi kun toivoa että yöt paranee <3 toivottavasti vuosi 2019 suo meille lisää yöunia

  2. Eeeee kirjoitti:

    Kiitos tästä tekstistä.Meillä 7 kk tyttö ja kärsin pahasta hypereemiksestä koko raskausajan. Yöt ovat olleet alusta asti levottomia ja välillä tuntuu että ei vaan jaksa. Viime yönä itkimme vauvan kanssa molemmat. Toivottavasti vuosi 2019 on helpompi ja toisi todellakin pidemmät yöunet. Hyvää uutta vuotta Umppu

  3. Riikka kirjoitti:

    Olet todella rohkea kun kirjoitat tämän ja selviytynyt jo paljosta! Kiitos. Ja voimia tuleviinkin koitoksiin ja uskallusta pyytää apua (itsekään en sitä osaa) <3
    Jälleen moni kirjoittamasi asia kuulostaa kuin olisin itse ne kirjoittanut, vaikka en ole yrittäjä eikä minun lapset edes ole niin pienin ikäeroin kuin sulla. Mutta tuo väsymyksen määrä, aivosumu, muiden ”neuvot”, fyysiset oireet, se miten lasten kanssa mikään ei ole ennustettavissa ja miten sisaruksetkin ovat kaikki aivan erilaisia.

  4. Roti kirjoitti:

    Aamen! Kiitokset tästä! Täällä 1v 3kk esikoinen ja babyn laskettuaika ensi kesänä. Oma tukiverkko jäi toiselle puolelle suomea ja yrittäjämiehen puolelta saatava tuki on vähäistä. Palaan vuoden vaihteen jälkeen töihin ja tulitikut silmillä sekä lisälyönneillä mennään !

  5. Anna kirjoitti:

    Kiitos Umppu tästä kirjoituksesta<3 Täälläkin yksi väsynyt äiti, olen valvonut lähes puolitoista vuotta allergisen ja huono-unisen lapsen kanssa. Monet yöt olen itkenyt yhdessä lapsen kans, ja välillä mieli on niin synkkä että toivoo ettei aamua edes tulisikaan. Nyt joululomalla on tehnyt hyvää kun on saanut viedä lapsen mummolaan hoitoon, ja välillä vaan olla yksin. Väsyneenä on välillä hankala ymmärtää lasta, joka on todella voimakas tempperamenttinen ja saa raivokohtauksia tuontuostakin, jospa sitä ens vuosi toisi helpotusta tullessaan. Toivon teille kaikkea hyvää vuodelle 2019, enemmän unta ja vähemmän väsymystä.

  6. S kirjoitti:

    Tuli ihan huono olo tästä tekstistä. Niin elävästi palasivat omat muistot puolentoista vuoden takaa mieleen kuopuksen vauva- ajasta. En olisi selvinnyt ilman ammattiapua ja läheisten tukea, joista olen ikuisesti kiitollinen. ❤️ Synnytyksen jälkeinen masennus vyöryi yli kuin juna enkä mahtanut sille mitään. Ei ne asiat aina suju niin kuin suunnittelee. Nyt kaikki on jo aika hyvin, ja ihana kuulla että sinäkin voit paremmin! Tsemppiä ja jaksamista kaikille!

  7. R kirjoitti:

    Kiitos tekstistäsi! Ihailen tuota rohkeutta puhua asioista ääneen, jotka ovat arkea niin monelle äidille. Itsellä myös 3 lasta alle 2v ikäeroin ja väsymys on se pahin. Itsellä ammattiapu ja läheisten tuki on auttanut ja nyt vihdoin lapset herättävät enää sen 0-1 krt yössä. Tunnen taas eläväni. Väsymys muuttaa ihmistä todella paljon ja toivon todella, että äidit voisivat olla armollisempia toisilleen ja itselleen ja pyytää apua herkemmin. Voimia sinulle arkeesi!

  8. Maria kirjoitti:

    Rohkea avautuminen!

  9. Mariam kirjoitti:

    Mulla on kans 3 lasta. Ja olin kans ajatellut, että kolme haluaisin, vaikka ekan jälkeen jouduin vaikeaan leikkaukseen, eikä ollut varmaa tuleeko enää yhtään. Jokaisen kanssa valvoin n. 2 vuotta mutta viimeisen kanssa viimein niin totaalisesti että mielenterveys tutisi. Heräilin silloinkin kun lapset antoi nukkua, ja oli vaihe jolloin aina näin mustan ’haamun’ tms. varjon seisomassa mun ja nuorimmaisen jalkopäässä (nukuttiin perhepedissä vierekkäin) sängyllä. Olin niin väsynyt, etten jaksanut pelätä. Rekisteröin tuon ihmeellisen tyypin vain, enkä muuta. Usein kuulin öisin keittiöstä miesäänien keskustelua. En saanut sanoista selvää, mutta selvästi olivat kaikki miehiä ja puheensorina oli vilkasta. Kuulosti kuin olisi ollut radio päällä öisessä keittiössä. Paljon oli fyysistäkin oiretta, kuten just noi elohiiret, kaksoiskuvat, monen päivän migreenit jne. Hermot ihan riekaleina, jossain vaiheessa esikoinen koki niin paljon negaatioo kaikkeen, että huusi ettei selviä tästä elämästä ja toivoo että joku ampuu hänet.. Kuten myös minä toivoin autolla nuorimmaisen kanssa ajaessani, että tulisipa nyt rekka ja ajaisi päälle niin kaikilla olisi helpompaa. Se oli kyllä kamalaa aikaa. Kaikki se syyllisyys siitä että itse tätä on halunnut, itse tehnyt valintoja, eikö nyt kolmesta tämän paremmin selviä kun ennen ovat selvinneet kolmestatoista eikä ole ollut koneita apuna jne. Mutta joka kk on kohti parempia aikoja. Nyt nuorimmainen on jo neljä ja ovat kaikki ihania lapsia. Monta epätasapainoa ollaan saatu painotettua tasaisempaan, vaikka on sitä työtä vielä jäljelläkin. Mun suurin kiitollisuuden aihe on se, että vaikka terveinä syntyneiksi lapsiksi aika sairaita ovatkin olleet, ovat kumminkin terveitä ?. Toinen yhtä suuri on parisuhde lasten isään ja meidän perheen yhteinen voima ja rakkaus. Paineessa kasvaa timanttia. Ja suurin toive etten ikinä unohtaisi näitä kiitollisuudenaiheita ja ettei tarvitsisi kokea sitä tietä mikä vakavasti sairaan lapsen äidillä on kulkea. Voimia meille kaikille mutta eniten heille. Se on käsittämättömän pimeä taival ja siellä heitä paljon kävelee tänäkin päivänä.

  10. Anskuli kirjoitti:

    Rohkea ja hieno kirjoitus! Just tuo, että sanotaan ota itsellesi aikaa ja nuku enemmän ja kuitenkaan kukaan ei tarjoa apua, vaikka näkee, ettei juuri muuta elämää ole kuin se huonounisen pienokaisen / pienokaisten auttaminen, on härskiä. Kyllä sitä apua voisi myös ihan antaa, esim. isovanhemmat ja sanoa, tuo yöksi hoitoon ja mene nukkumaan siitä ? koskaan en ole kieltäytynyt, kun sen harvan kerran mummonsa on hoitoon pyytänyt. En kaipaa mitään joululahjakrääsää yms. vaan paras lahja olisi 2-3 viikonloppua vuodessa mummolassa. ? toki jotkut sanoo, että pitäisi osata pyytää apua. Mutta itse olen niin herkkä, että jos havaitsen sellaista ilmapiiriä, ettei lastani haluta hoitoon ja sina tuntuu menoa olevan, en ala sellaiselle ihmiselle väsymystäni valittaa. Se on molemminpuolinen juttu ja siksi vaikea. Kyse ei ole vain avun pyytämisestä. Kyllä sen vaan aistii, onko se avun pyytäminen sopivaa vai ei. Kyse on asenteesta. Toki apua voi ostaa, mutta luotettavan ulkopuolisen lastenhoitajan löytäminen on vaikeaa. Eikä se ole lapselle koskaan sama asia kuin verisukulainen. Tai harvoin on, toki jos löytyy joku aarre.

  11. Johannnnannna kirjoitti:

    Kiitos tästä tekstistä, mulla on periaatteessa helppo terve lapsi, mutta vuorotöiden, päiväkodin ja koko muun arjen sovittaminen yhteen on väsyttänyt. Tästä sun tekstistä sain helpotusta siihen, että tää on ”vaan” väsymystä. Silmissä elohiiret, rytmihäiriöt, atooppinen iho joka kutiaa aivan tolkuttomasti, unohteleminen ja aivosumu – että ehkä ne tästä sit joskus helpottaa. Itse oon tehnyt sen virheen alusta asti, että oon sanonut että meillä on ihanaa ja kivaa, niinkun onkin, mutta se on otettu selkeästi vihjeenä siitä että apua ei tarvita. Vaikka lapset ois kuinka ihania ja rakkaita, niistä tarvii silti välillä aikaa erossa. Oonkin ite päättäny että kunhan omat kaverit alkaa saada lapsia, tarjoon sitä aikaa heille.

  12. Ääni kirjoitti:

    Toivottavasti jokainen lukija tosiaan kiinnitti huomiota kohtaan, jossa ihmeteltiin miten ennen pärjättiin suuren lapsilauman kanssa ilman koneita… Toki elämä oli yksinkertaisempaa eikä suorituspaineista oltu kuultukaan. Nyt kaikenlaisista vaatimuksista kyllä kuulee, mutta onko pakko kuunnella? Ja ottaa ristikseen?
    Varsinaisen asian vierestä, terve.fi-uutiskirjeeltä tänne eksyneenä: puhekielellä/jollain murteella kirjoitettu blogiteksti on jokseenkin rasittavaa lukea, kun kirjoitusvirheitäkin on niin paljon. Merkille pantavaa on, että kaikki kommentit ovat hyvää, jokseenkin virheetöntä yleiskieltä. En todellakaan usko, että sanoman painavuus vähenisi, jos tuotoksensa edes kertaalleen oikolukisi ja virheet korjaisi. Eikö vain?

    • primebody kirjoitti:

      Mulla on lukihäiriö <3

    • JK kirjoitti:

      No eivät ne kaikki ole ennenkään pärjänneet. En tiedä mistä nämä vanhan ajan glorifioinnit aina nousee, mutta on elämä ollut hankalaa ennenkin ja ehkäpä jopa enemmän. Siitä ei voi itse tietää mitään, kun ei ole elänyt. Siitä saa käsitystä vasta, kun kuuntelee ja kyselee näiden vanhempien ihmisten tuntoja, ketkä niistä kertovat. Olen nyt paljon kuullut oman vanhempani pienehkön kylän elämästä silloin kauan sitten ja no, elämä on ollut elämää, rankkaa ja raskastakin. Ennen lapsia oli paljon, mutta päällimmäisenä on tullut esiin se, että koska vanhemmat maalla olivat kiinni maatilan töissä, niin sisarukset olivat vastuussa toisistaan, laittoivat ruokaa ja jokaisella oli vuoronsa esim. navetassa. Isä saattoi olla poissa lähes koko päivän, tehden toista työtä vielä maatilansa ulkopuolella. Ihan sama se on ollut ennen, on ollut PAKKO tarpoa eteenpäin, oli kuinka vaikeaa vain. Enkä usko, että ennen näistä avoimesti puhuttiin. Niinpä vain oli minunkin isoäitini masentunut, liekö sitten syy valtaisassa työmäärässä ja päälle vielä jostain mitä ilmeisesti parisuhteessa tapahtui. Kuollut jo kauan ennen minun syntymää ja ajatuksissa on ollut, että kyllä on varmasti elämä rankkaa ollut 🙁 Surettaakin, vaikken tuntenut. Kylän muista tapahtumista ja ihmisistä olen myös kuullut enkä kadehdi sitäkään elämää mitä monella on ollut. Jos elämä oli rankkaa, ero ei oikein ollut sellainen mahdollisuus kuin nykyään ja lapsia tuli sen minkä tuli, tahtoi tai ei. Helpotusta tuli toki sisarusten avusta, nykyään alaikäisiä ei voi laittaa toisistaan vastuuseen, lastensuojelusta itsensä perheineen varmasti löytäisi.

      Keskustelut entisten aikojen elämästä ovat olleet tosi valaisevia ja mielenkiintoisia ja vaikka monta asiaa voisi sieltä ottaa käyttöön nykyäänkin, niin entisajat eivät kyllä yksiselitteisesti todellakaan olleet niin ruusuisia kuin monesti annetaan ymmärtää.

    • JK kirjoitti:

      No eivät ne kaikki ole ennenkään pärjänneet. En tiedä mistä nämä vanhan ajan glorifioinnit aina nousee, mutta on elämä ollut hankalaa ennenkin ja ehkäpä jopa enemmän. Siitä ei voi itse tietää mitään, kun ei ole elänyt. Siitä saa käsitystä vasta, kun kuuntelee ja kyselee näiden vanhempien ihmisten tuntoja, ketkä niistä kertovat. Olen nyt paljon kuullut oman vanhempani pienehkön kylän elämästä silloin kauan sitten ja no, elämä on ollut elämää, rankkaa ja raskastakin. Ennen lapsia oli paljon, mutta päällimmäisenä on tullut esiin se, että koska vanhemmat maalla olivat kiinni maatilan töissä, niin sisarukset olivat vastuussa toisistaan, laittoivat ruokaa ja jokaisella oli vuoronsa esim. navetassa. Isä saattoi olla poissa lähes koko päivän, tehden toista työtä vielä maatilansa ulkopuolella. Ihan sama se on ollut ennen, on ollut PAKKO tarpoa eteenpäin, oli kuinka vaikeaa vain. Enkä usko, että ennen näistä avoimesti puhuttiin. Niinpä vain oli minunkin isoäitini masentunut, liekö sitten syy valtaisassa työmäärässä ja päälle vielä jostain mitä ilmeisesti parisuhteessa tapahtui. Kuollut jo kauan ennen minun syntymää ja ajatuksissa on ollut, että kyllä on varmasti elämä rankkaa ollut 🙁 Surettaakin, vaikken tuntenut. Kylän muista tapahtumista ja ihmisistä olen myös kuullut enkä kadehdi sitäkään elämää mitä monella on ollut. Jos elämä oli rankkaa, ero ei oikein ollut sellainen mahdollisuus kuin nykyään ja lapsia tuli sen minkä tuli, tahtoi tai ei. Helpotusta tuli toki sisarusten avusta, nykyään alaikäisiä ei voi laittaa toisistaan vastuuseen, lastensuojelusta itsensä perheineen varmasti löytäisi.

      Keskustelut entisten aikojen elämästä ovat olleet tosi valaisevia ja mielenkiintoisia ja vaikka monta asiaa voisi sieltä ottaa käyttöön nykyäänkin, niin entisajat eivät kyllä yksiselitteisesti todellakaan olleet niin ruusuisia kuin monesti annetaan ymmärtää…

    • Mariam kirjoitti:

      No mä nyt vielä tähän lisään, kun olin ensimmäinen joka puhui niistä kolmestatoista lapsesta jotka hoidettiin silloin ennenvanhaan.. Että mulla ei tässä kohtaa ollut tarkoitus glorifioida niitä entisaikojen mammoja. Ei todellakaan. Tiedän erittäin hyvin mitä se on ollut; oma äiti syntyjään isosta perheestä maalaistalosta, ja järkyttävää elämää joutunut lapsuutensa elämään, ja se on jättänyt ikuiset jäljet.. Tarkoitukseni oli avata sitä ajatusmaailmaa mihin todella pitkään ahtaalla eläessään helposti ajautuu; kun tuntuu että on vain täysin onneton saamaton epäkelpo surkea tapaus, ja mistä tahansa ympäristöstä, omasta historiasta tai ajatuksesta on mahdollista löytää ruoska millä vielä vähän sitä kurpahtanutta selkänahkaansa viuhtoa. Kaikki vääristyy, ihan kaikki. Kaikki muut kykenee tähän elämään paitsi itse, ja kaikki muut onnistuu paitsi itse, jne. Mutta kuten Umppu kirjoittikin; ne tietää ketkä tietää. Mulla todellakin on rima asetettu aika lailla eri kohdalle omien lasten hoidossa kuin on ollut sillä kolmentoista lapsen äidillä silloin 60 tai 100 vuotta sitten. Siihenkin mahtuu monta puolta. Haluan ottaa vauvan syliin, kun se itkee kipujaan öisin. Haluan lohduttaa ja olla hänelle olemassa. Ajattelen että siitä seuraa tosi hyviä asioita sille ihmisen alulle koko elämän ajaksi. Se on tosi voimakas tunne eikä se anna armoa, ja siitä sitten seuraa se, että väsyneenä aiheuttaa huonoja asioita niille isommille lapsille. Ja nekin seuraa heitä koko elämän ajan. Mä silloin aikanaan räknäsin asian niin, että mitä isompia ovat kun niitä huonoja asioita tapahtuu niin sitä enemmän on mahdollisuuksia päästä niihin kokemuksiin käsiksi myöhemmin, ja lohduttaa/parantaa jälkikäteen. Mutta jos jättää vauvan yksin itkemään niin se kokemus jää niin syvälle, ettei siihen pääse käsiksi enää millään myöhemmin. Ja siitä ajatuksesta en vain päässyt irti. Sitä rimaa en pystynyt laskemaan vaikka mitä olisi tapahtunut. En yhdenkään lapsen kohdalla. Mitä tulee tuohon vakavasti sairaiden lasten äitien mukaan ottamiseen omassa kommentissa (voi varmasti ärsyttää sekin jotakuta) niin mulle sanoi yksi vanhempi lääkärinainen, kun selviteltiin yhden lapsen fyysistä tilannetta, että vaikka tämä on tosi hankalaa nyt ja raskasta vääjäämättä, niin siitä voi saada voimia kun tiedostaa, että tämä ei silti ole terveydellisesti äärimmäisen vakavaa hänelle. Hän kasvaa reippaaksi terveeksi lapseksi, kehittyy koko ajan. Siitä tosiaan on mahdollista saada voimia. Ja aina kun sain niitä voimia tästä ajatuksesta mielen perukoilla häivähti empatia ja suru niiden onnettomien puolesta, joille tätä voima-ajatusta olla suotu. Ja sanonpa nyt vielä senkin, että mun mielestä sun tekstiä on tosi kiva lukea. Luen paljon, ja olen opiskellut kirjoittamista. Huomaan että kirjoitat nopeasti, lähennellen tajunnanvirtatekniikkaa ja sellaiseksi tekstiksi tuotat todella kirkasta ajatusta sanoiksi. Eniten arvostan sitä, että tunteet eivät sekoitu ajatukseen. Se käy melkein kaikille jotka tuon tapaisesti kirjoittavat, ja sitten se teksti ei olekaan enää niin kirkasta, kun kaikki tunteet ovat kuin yliviivaustussilla tekstiin vedettyjä. Peace.

  13. Böörnis kirjoitti:

    Tuo väsymys. Kyllä. Tunnistan. Vai olisiko uupumus parempi sana. Meillä on kuusi lasta, suurinosa erityislapsia ja ovat raskaita hoitaa… Meillä yleensä nukutaan yöt, siitä olen kiitollinen, mutta koska tukiverkostoa ei ole, ja miehen tehdessä pitkää päivää, on arki kokonaan minun vastuullani. Paljon on päiviä että mieli on niin synkkä että ihan itseäkin pelottaa… ilman lääkettä en nuku. Ahdistus on seurana kokoajan. Olen ”lukittuna” kotiini ties miten monta vuotta vielä, useamman lapsen omaishoitajana. Ajatus jos siitä, että en pääsese kouluun tai töihin, ahdistaa. Ei ole juuri vertaistukeakaan. Fyysiset ja psyykkiset oireet uupumuksesta ja krooniset kivut ovat arkeani. Kyllä sitä paljon miettii että tämäkö nyt on sitten kivaa… Jotenkin sitä silti joka aamu herää, vaikka usein itkien, että en jaksa enää.
    Voimia kaikille väsyneille!

    • primebody kirjoitti:

      Ei vitsi <3 kuulostaa aika kuormittavalta. Olet silti aikamoinen nainen kun tuota palettia pyörität <3

  14. Hanna kirjoitti:

    Pakko kommentoida sinulle ja muillekin, jotka ovat kommentoineet tekstiäsi. Nuo ovat myös raudanpuutteen oireita. Synnytyksissä jne menettää verta ja lähtöarvotkin voivat olla naisilla huonot. Itsellä mitattiin ferritiini kun aivosumu ja väsymys menivät lopulta yli, ja syy löytyi sieltä. Ties kuinka kauan varastoraudat olivat olleet alhaalla, mutta olin tottunut oireisiin ennen kuin stoppi tuli.

    • Mariam kirjoitti:

      Tämä oli ihan älyttömän hyvä pointti!! Olen tuo 14. kommentin kirjoittaja, ja itse asiassa mullakin todettiin viime keväänä varastoraudan olevan melkein nollilla ja hb alle 90. Itse asiassa siitä lähtien olen epäillyt, että kaikki Suomen väsyneet äidit kärsivät (sen muun väsymyksen lisäksi) myös alhaisista rauta-arvoista. Neuvolan sormenpäämittaukset on pelkkää bs:iä. Ja kun ne sen sieltä kattoo että jahas yli sadan ovat kaikki hyvin niin sillä tavalla ovat äiditkin tyytyväisiä, eikä sellaista tule edes ajatelleeksi. Kaikki väsyneet äidit ferritiinimittauksiin!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *