Hae
Prime Life by Umppu

Kuinka urheilu on kasvattanut minusta vahvan

Äitini oli kaivellut kaappeja ja antoi mulle tänään vanhan lehtiartikkelin musta. Ne jotka on blogiani alusta asti lukeneet tietää, että harrastin koko lapsuuden ja nuoruuden Rytmistä kilpavoimistelua. Olin siinä todella hyvä ja menestynyt. Se vaan on laji, missä huippuvuodet kohdallani oli silloin kun olin 16-vuotias ja sitä ennen.

Jos menen ajassa taaksepäin ja lapsuuden lajini niin en voi kun kiittää vanhempiani siitä että sain harrastaa.  Joka päivä koulun jälkeen lähdin Valkeakoskelle reeneihin siitä syystä että lajiani ei voinut kilpatasolla harrastaa Tampereella.  Voimistelu oli mulle koko elämä ja se kasvatti mua sellaiseksi kun nyt olen. Lajini oli yksilölaji. Vaikka olen ollut myös joukkueessa niin en kokenut sitä koskaan omakseni. Olin niin kilpailuhenkinen ja jos joku muu teki virheen oli mun aina todella vaikea käsitellä sitä. Epäonnistumisen tunne oli valtava. Olen luonteeltani aika jääräpää. Toki se lapsien myötä on väkisinkin pehmentynyt. Tiesin mitä haluan ja mihin urheilussa pystyn. Annoin voimistelulle kaiken sen mitä silloin pystyin.

Urheilussa voi olla lahjoja, mutta jos niitä ei ole täytyy treenata kovaa. Nyt on ollut paljon ohjelmia missä monen lajin huippu-urheilijat kertovat omista vuosistaan hyvine sekä huonoine puolineen. Mää taas haluan kertoa mun tarinan ja miksi olen sellainen tyyppi joka kokoajan tekee jotain ja haluaa olla kaikessa paras..

Olen aloittanut voimistelun 6-vuotiaana. Olen siitä asti kilpaillut. Mää menestyin omassa lajissani jo todella nuorena ja olin ehkä 10-vuotias kun lähdin esimäiselle ulkomaan kisa matkalle. Ei sielä ollut vanhempia mukana tai edes ketään tuttua. Lama-aikana ei ollut rahaa ja me kilpailijat jouduimme aina maksamaan tuomarin matkan myös. Silloin ei ollut kännyköitä. Iskä joskus lähetti hotelliin faksin, mihinkä en voinut edes vastata. Mää oon 10-vuotiaasta kilpaillut ympäri maailman. Olen edustanut Suomea useissa arvokilpailuissa. Mikä tekee voimistelusta erilaisen kun vaikka jääkiekosta… on se että voimistelussa käsitellään lapsena asiat mitkä kiekossa aikuisena. Itseasiassa monessa lajissa kilpailaan huipulla aikuisena.

Sun on ymmärrettävä 10-vuotiaana miksi sua ei valittu maajoukkueeseen. Miksi sää et saanut kansainvälistä  kisapaikkaa. Siksi koska olit huono ja joku muu oli sua parempi. Ei silloin mietitty että nyt Umppu voi pahoittaa mielensä tai että annetaan kaikille mitalit ettei kukaan loukkaannu. Se oli aika armotonta se touhu silloin.

Mun kesät meni leireillä. Joko Bulgariassa, Virossa tai Kisakalliossa.. kun muut lapset vietti kesää niin mää treenasin 6h päivässä. Mää oon lapsena hävinnyt ja voittanut. Oon epäonnistunut ja menestynyt. Oon joutunut käsittelen tosi vaikeita asioita urheilijana joka oli aivan lapsi. Mää oon aina ollut todella huono häviään ja oon ehkä sitä edelleenkin. Mutta nimenomaan ne häviöt on tehneet musta vahvan. Musta tuntuu että ne lapsena koetut asiat on tehnyt musta yrittäjän ja menestyneen elämässä. Se ajatusmaailma että mää pystyn ihan mihin haluan on kantanut mua tässä elämässä.

Mää en luovuta niistä asioista mihin tiedän pystyväni, mutta mää  lopetan ne mistä tiedän ettei ne oo mun juttu.

Nykyään jopa lasilla on sponsoreita. Silloin myytiin ovelta ovelle hevosen paskaa lannoitteeks, että saatiin katettua treenimaksuja. On ollut upeaa ja ainutlaatuista saada elää elämää huippu-urheilijana ja vielä lapsena. Määrätietoisuus ja itsensä haastaminen on kehittynyt mulle elämän varrella automaattiseksi.

Mää pystyn samaistuun urheilijan pettymykseen, mutta myös siihen voiton riemuun. Urheilussa, kuten missään muussakaan tässä elämässä ei mikään ole itsestään selvyys. Joku jossain treenaa vielä kovempaa kun sinä ja koska vaan joku saattaa tulla sun ohi. Nykyään pelätään sitä asiaa, että lapsen pitää käsitellä sellaisia tunnetiloja, mitkä ei aina ole niitä positiivisia ja ihania. Ihan turhaan. Lapsia ei voi koko elämää suojella pettymyksiltä.

Mun mielestä jokaisella lapsella pitäisi olla joku harrastus. Se ei tarvitse olla välttämättä verenmaku suussa kilpaurheilua, vaan se voi olla jotain ihan muuta. Urheilu kehittää ihmistä positiivisella tavalla eteenpäin ja valmistaa ihmistä moneenkin erilaiseen asiaan vanhempana.

-Umppu

Yksi kommentti

  1. Elli kirjoitti:

    Kiva postaus! 🙂 En tiennytkään, että olet noin valtavasti käyttänyt aikaa lapsena ja nuorena harrastukseen. Milloin lopetit ja mikä oli syynä?

    Samaa mieltä, että urheiluharrastuksesta saa kyllä ihan mielettömästi hyviä kokemuksia. Itse sain niitä kyllä myös soittoharrastuksestani.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *