Hae
Prime Life by Umppu

Meneekö lasten harrastaminen liian vakavaksi?

Nyt on ollut otsikoissa lasten harrastaminen, mikä paljon puhuttaa. Onko elämä vain koulua, läksyjä ja treenejä? Nyt kolmen lapsen äitinä, mietin jo työvuoroni (vain yhden) lapsen harrastuksien mukaan, mutta mitä sitten kun kaikki kolme harrastaa. Tullaan olemaan ihan pulassa, mutta tuskin ollaan ainut perhe maailmassa, joidenks lapset harrastaa. Mää uskon ehkä vähän  siihen, että itse lapsena harrastaneet/urheilleet vanhemmat ehkä jollain tapaa ymmärtää harrastamisen merkityksen erilailla ja pitävät sitä tärkeämpänä kuin ne vanhemmat, jotka eivät ole itse koskaan harrastaneet mitään. (En yleistä)… Jos menen ajassa hurjasti taaksepäin siihen aikaan, kun itse voimistelin tuntuu että meno oli silloin jo paljon hurjempaa, kun tänä päivänä. Lajini oli rytminen kilpavoimistelu, missä kuuluin Suomen maajoukkueseen ja treenasin lähes sen 7 kertaa viikossa.  Kesäisin oli aina leirejä Suomessa tai ulkomailla ja silloin treenattin 2 kertaa päivässä 3h kerralla. Tein sitä, koska halusin ja rakastun voimistella. Voimistelu oli mulle kaikki kaikessa. Ei silloin kyseenalaistettu sitä onkon liikunta siinä vaiheessa elämää liian kuormittavaa vai ei. Ei silloin saneltu valmentajille ohjeita miten toimia, vaan se oli kuka päätti.  Kilpailuja voimistelussa oli todella paljon ja viikonloput kuluikin niissä. Sielä oltiin vielä usein koko perheen voimin. Olen siitä enemmän kun kiitollinen, että vanhempani jaksoivat kuskata mua joka päivä ja treenit oli joka päivä Valkeakoskella. Valmentajat oli niinä vuosina paljon armottomampia, kun nyt. Esimerkkinä vaikka että itse ehkä 10 vuotiaana olin ”ensimmäisellä laihdutuskuurilla sillä voimistelusta ihailtiin silloin anorektikkoja. Treeneistä ei oltu pois kavereiden synttäreiden takia, vaan silloin kun olit sängynpohjalla kipeänä pää kainalossa. Jos vertaa sitä nykypäivän urheiluun on se muuttunut paljon pehmeämpään suuntaan.

Mää oon urheilun suhteen itse ehkä vähän ehdoton. Mun mielestä joku harrastus pitää olla. Se että tehdäänkö sitä harrastamis vai kilpaurheilu pohjalla on sitten lapsen päätettävissä. Pakottaa ei saa ja lajin pitää olla lapselle mieluinen. Jos se toinen vaihtoehto nuorilla on notkua kioskin kulmilla ja tutustua tupakkaan ja alkoholiin ja tänä päivänä vielä huumeisiin, niin mulle on ainakin aivan sama kuskaanko lastani hänen lempiharrastukseen, vaikka Turkuun päivittäin.

Myös nykypäivänä lasten suuri harrastus on kännykkä, mitä omassa nuoruudessani ei ollut ja senkään parissa ei lapsi voi viettää kokonaista päivää? Toki jos lapsella on kotona paljon virikkeitä, enkä nyt tarkoita vaikka i padia tai televisio ja vanhemmat on aktiivisia niin miksei sitä voisi olla iman harrastusta? Jokainen kuitenkin itse päättää mikä on sille omalle perheelle paras mahdollinen ja etenkin sille lapselle.

Urheilu kuitenkin antaa enemmän kuin ottaa. Lapset saavat harrastusten kautta uusia ystäviä ja ”verkostoituu” jo nuorena. Ainakin itselleni on ollut valtava hyöty vanhemmalla iällä siitä, että olen tuntenut ihmisiä omien lajieni parista ympäri Suomea/maailmaa. Myös oma harrastukseni on mahdollistanut mulle valmentaa nuoria, mitä olen tehnyt useita vuosia. Jos harrastamista katsoo hieman eri vinkkelistä, kun vaikka pakkopullana niin kyllä se on ainakin omalla kohdallani aina antanut enemmän, kun ottanut. Toki en ole sillä kannalla missään tapauksessa, että jos lapsi itse kokee stressaantuvansa liiallisesta harrastamisesta, niin silloin se on vanhempien tehtävä karsia niitä menoja.

Itse aloin siinä 10-vuotiaana kilpailla pitkin ulkomaita. Kansainvälisiä kilpailuja oli useita vuodessa ja tietenkin mitä paremmin pärjäsivät voimistelussa, sitä enemmän sait kilpailukutsuja. Lajini oli siitä ehkä hieman hullunkurinen, sillä siinä ollaan todella nuorena mukana jos siinä tosissaan tekemisessä ja itse olin ”urani huipulla” 16-vuotiaana, milloinka myös lopetin voimistelun. Vaikka se harrastus vei aikaa niin mitään en vaihtaisi. Joskus se tuntui epäreilulta, että muut kaverit pääsi jonnekin vaikka koulun discoon ja mun piti mennä treeneihin, mutta valitsin silti aina ne treenit.

Jos lapsi on eläväinen ja aktiivinen koen että on hienoa päästä vähän purkamaan sitä energiaa jonnekkin. Eivät kaikki lapset välttämättä sellaista tarvitse, mutta en vielä tiedä yhtään tutkimusta missä liikunnasta olisi ollut haittaa lapsille.

Pääsääntöisesti urheilu on ainakin mulle itselleni tuonut vain niitä hyviä asioita elämään ja tehnyt mahdolliseksi vielä aikuisena harrastaa kilpaurheilua. Lasten harrastaminen on myös kehittynyt aivan älyttömästi vuosien varrella. Muistan kun luokkalaiseni pojat pelasivat kiekkojunnuissa jääkiekkoa ja treenit oli aina ulkona. Ei silloin juurikaan ollut mitään sisä jäitä. Nykyään kauhistellaan muutaman asteen pakkasta. Kun itse voimistelin niin ei ollut aina selvää, että salissa oli matto vaan treenattiin kovalla lattialla, minkä seurauksena näytit kun hakatulta kaikkinen kymmenine mustelmineen. Ei silloin valitettu joka asiasta.

Olen lasten harrastuksien puolesta puhuja, mutta sitä en allekirjoita että niitä viedään sinne väkisin. Myös urheilu kasvattaa lapsen luonnetta, tässä maailmassa missä koitetaan viimeiseen pisaraan asti vältellä pettymyksiä. Muistan kun Vili murjotti autossa hävityn sählypelin jälkeen tunti tolkulla ja sanoneeni hänelle että urheilijana sua kasvattaa eniten ne tappiot. Myös se että jo ylipäänsä lapsena alat opettelemaan vaikka pettymisen tunnetta ei ole missään määrin haitaksi. Joku on joskus parempi ja niin se vaan valitettavasti on. Se on kuitenkin asia minkä kanssa on elettävän läpi koko elämän. Jos toinen saa mitaliin, niin se on varmasti tehnyt jotain paremmin ja ansainnut sen. Se muuten mikä myös on muuttunut on että nykyään sen mitalin saa kilpailuista ihan jokainen ja varmasti yksi syy on se että ”minun lapselle tulee paha mieli”. Onhan se hienoa että on resursseja niitä jaella, mutta mikä sen tarkoitus on? Myös sen lapsen kuuluu välillä pettyä elämässään.

Vaikka kirjoitukseni oli ehkä jollain tapaa aika ehdoton niin voiko näin yhteenvetona sanoa, että pidän urheilua tärkeänä. Jokaiselle löytyy varmasti mieluisa harrastus ja se pitääkin olla lapsen itse haluama… jotain ihan muuta, kun elää se oma epäonnistunut kiekkoura pakottamalla lapsen kautta. Vanhempien pitää antaa omille lapsille vastuuta, koska kyllä ne pärjää. Nykypäivänä me paapotaan lapsiamme aivan liikaa, mihin syyllistyn itsekkin välillä. Ja myöskin se pitää muistaa, että yhtälailla vaikka musiikki on harrastus, kun vaikka voimistelu.

Kuvan asu:  Asusteet Zara. Vatteet House of Brandon*  Velour legginsit* Valkoinen takki* Kirjava paita*

Kuvat: @curiousnoora Noora Näppilä

Lue edellinen postaus: Rasvaisen ja epätasaisen ihon luottomeikit

-Umppu

8 kommenttia

  1. Sara kirjoitti:

    Todella hyvä teksti. Olen samaa mieltä, että lasten tulee oppia käsittelemään pettymyksiä jo pienestä asti, pettymykset kuuluu elämään eikä niitä pidä pelätä liikaa. Pidän tärkeänä lasten harrastamista, sillä olen itsekin nuorena kilpaillut 9 vuotta lajissa, johon myös on kuulunut tiukka treeniaikataulu ja kisat. Olet oikeassa liikunta antaa enemmän kuin ottaa. Ihanaa talvenjatkoa <3

  2. Tipsu kirjoitti:

    Oot oikeessa, et harrastukset on hyvästä, mutta mun mielestä nykyään saatetaan harrastaa aika yksipuolisesti sitä omaa lajia ja jo junnuille tulee sen takia vammoja.. Johtuu varmasti siitäkin, että arki on usein passiivista ja jos lajiharkkoja on monta kertaa viikossa niin se ei oo enää hyvä yhtälö. Oon vetäny juniorijoukkueille opintojen puolesta harkkoja ja moni ei osaa edes peruskyykkyjä/hyppyjä yms. mitkä ois minusta lapselle kuin lapselle ihan perusjuttuja riippumatta siitä harrastaako jotain lajia vai ei. Monipuolisuus kunniaan!

  3. Anna kirjoitti:

    Urheiluharrastukset ovat hyviä juttuja ja niissä oppii paljon muutakin kuin vain liikkumaan. Ehkä mikä itsellä ihmetyttää ja toisaalta huolestuttaakin on se, että nykyään on paljon niitä perheitä joissa ainut liikunta mitä lapset saavat on se harrastuksen tuoma liikunta eli vanhemmat kuskaavat autolla harrastuksiin, koulumatkat autolla, mopoilla,mopoautoilla,julkisilla, väliajat/ne päivät ku ei harrastuksia ni sillo ei välttämättä tuu liikuntaa. Vanhemmat ikään kuin ajattelevat että lapset saavat liikuntaa riittävästi ku vaan kuskaa eri harrastuksissa ni siinä mennään vähä ”kasvatuksellisesti” metsään: mitä sitten tapahtuu, jos lapsi kyllästyy/ ei halua jatkaa lajia – liikkuminen saattaa jäädä, koska lapselle ei ole opetettu hyötyliikuntaa ja sitä että liikkuminen voi oll myös mukavaa esim yksin tai pienemmällä kaveriporukalla.

    • primebody kirjoitti:

      Meillä ainakin treenit on niin kaukana ja suht myöhään, että kuskaaminen on välttämätön että treeneihin ylipäänsä päästään.. Myös itse bussilla kulkeneena on ne valitettavasti niin täynnä ihmisiä humalassa/aineissa niin en halua että lapseni menee sinne yksin. Myöskin se, että aina ei siltä samalta suunnalta kulje muita, eli kavereiden kanssa kulkeminenkaan ei onnistu. Toki koulumatka yms muu mahdollinen mennään jalkaisin.

  4. L kirjoitti:

    Aamen. Itse pidän myös lapsen harrastamista erittäin tärkeänä ja tuota pettymysten käsittelyä. Todella hyvä teksti!

  5. San kirjoitti:

    Naapurin poika hakee liikuntapainotteiseen yläkouluun. Koulu on äitinsä työmatkan varrella ja äiti sanoikin vievänsä pojan aamuisin kouluun sen kolme vuotta… matkaa sinne on n. 2km. Mielestäni hieman ristiriitaista ? Aiheesta tuli puhe tämän äidin kanssa koska hänellä on liukuva työaika ja päivitteli sitä kuinka sitten yläkoulun alkaessa joutuu menemään myöhemmin töihin kun tällä hetkellä menee.

  6. Tiia kirjoitti:

    Oon aivan samaa mieltä. Luulen myös, että tätä mieltä on useimmiten ne, jotka ovat tavoitteellisesti kilpailleet tai vakavissaan harrastaneet jotain lajia pienestä pitäen, kuten myös minä. En vaihtaisi noita vuosia mistään hinnasta pois ja koen, että nykypäivänäkin näen noiden aikojen hyödyt. Jos joskus mulle lapsia suodaan niin aivan ehdottomasti haluan, että hän harrastaa jotain ja mieluiten tavoitteellisesti. Olen itse saanut niin paljon noilta vuosilta ja ei sitä voi edes ymmärtää jos ei sitä ole kokenut.

    Tuntuu, että varsinkin nuoria suojellaan aivan liikaa urheilulta ja liikkumiselta ylipäätänsä, vaikka uskon että enemmän sellainen ostarilla notkuminen lasta vahingoittaa. En mä tehnyt teininä muuta kuin käynyt koulussa ja treenannut, mutta en koe että olisin menettänyt mitään, päinvastoin.

    Totta kai järkeä pitää käyttää eikä lasta pidä pakottaa jos ei oikeasti halua, mutta joku harrastus olisi mielestäni tärkeää olla. 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *