Hae
Prime Life by Umppu

En tunnista itseäni

Se oli vuosi 2011, kun innostuin tosissaan kuntosali harrastuksesta. Olen elämäni aikana harrastanut useita kilpaurheilulajeja ja vielä tuolloin mun  vahva kilpailuvietti nosti kättä. Aloin heti treenaamaan tavoitteelisesti bikinifitness kilpailuihin. Kilpailin kaksi vuotta käytännössä kokoajan. Nyt kun katson vanhoja kuviani en tunnista niistä itseäni. Elin jotenkin niin siinä hetkessä ja melkein puhun totta, että silloin minua kiinnosti eniten se miltä näytän. Jos ajattelen asiaa nyt niin ne peilin edessä vietetyt tunnit olisin voinut käyttää paremminkin ;).

Olin nykypäivän mittakaavassa nuori, kun tulin äidiksi 25-vuotiaana. Itse en silti pitänyt itseäni nuorena. Raskaudesta palautuminen ja kaikki siihen liittyvä kävi kun itsestään verrattuna nyt 34-vuotiaana. Kun katselen kuviani tuntuu että olin silloin vielä ihan teini. Silloin laji oli aivan uusi ja musta oli jotenkin hienoa tehdä jotain muista poikkeavaa. Kantelin ylpeänä eväsrasioitani joka paikkaan ja kannoin sheikkeriä kourassa, jonka kokisin nyt jotenkin noloksi omalla kohdallani. Tai no ei niissä rasioissa ole mitään vikaa, vaan siinä että ne kaivettiin ihan joka paikassa esiin. Olin itselleni niin ehdoton.

Photo Mikko Karekivi

Ne muutamat vuodet lajin parissa opetti mulle monestakin asiasta todella paljon ja jos en olisi lajissa koskaan kilpaillut, niin tuskin elämäni olis tälläistä just nyt. En voisi tällä hetkellä millään sitoutua treenaamaan 5 kertaa viikossa salilla ja käydä siihen päälle vielä aamuisin lenkillä. Kun lopetin lajin parissa kilpailemisen oli multa kadonnut kokonaan ilo urheiluun. Se asia mikä on pitänyt mut hengissä läpi mun koko elämän. Kaikki urheiluun liittyväkin tuntui todella vastemieliseltä. Muutama vuosi siinä menikin sitten vaan hengaillessa, kunnes aloitin tämän lapsimaratonin.

Mää oon jo ihan liian monet kerrat aloittanut ja se on tussahtanut kun lehmän häntä. . usein siihen yhteen tai kahteen yritykseen. Ajatus kuntosalista ei sitten houkuta piirunvertaa. Mun energiat on ollut todella vähissä ja olen niin monet kerrat miettinyt että nyt revin itseni vaikka väkisin, mutta ei siitä oo tullut mitään.

Mää sain pakotettu itseni Fustraan ja en ole päivääkään katunut. Vaikka aivot lyö tyhjää niin toinen vieressä kannustaa ja kertoo mulle jopa koska hengitän sisään ja ulos. Saan ajatukset hetkeksi ihan muualle ja pystyn keskittymään itse tekemiseen. Nyt on sellainen tilanne että todellakin tarvitsen jonkun muun siihen rinnalle, koska muuten menisin varmaan nukkuun infrapunasaunaan hahaha. Fustra sopii mulle nyt tähän hetkeen aivan loisavasti ja se salilla vietetty tunti menee aina todella nopeasti ohi. (tästä tulossa postausta myöhemmin)

Photo: Mikko Karekivi

Mulla on nyt tavoitteena lähteä pikkuhiljaa palauttamaan kehoani parempaan fyysiseen kuntoon ja siitä sitten edetä. Vielä en uskalla lähteä esimerkiksi juoksemaan, koska ihan rehellisesti sanottuna pelkään että voin vaurioittaa omaa kehoani vaikka suurempia tuntemuksia ei ole. En voisi nyt kuvitella itseäni treenamassa pelkän ulkonäön vuoksi vaan haluan saada sen liikunnan ilon takaisin ja liikkua ihan sen hyvänolon takia. Mulle on kuitenkin se ja sama jos joku haluaa treenata sitä kroppaansa, koska se ei oo multa pois.

Nyt on taas erikoinen viikonloppu, kun Juuso ja lapset on mökillä ja oon yksin kotona. Toki kello on jo melkein 9 illalla ja tulin juuri vasta töistä kotiin. Viimeyön Vikke nukku kertaakaan heräämättä ja nyt on vuorossa taas täyden yöunet <3 Kyllä tää tästä taas pikkuhiljaa alkaa lutviutuun.

Lue edellinen postaus: Vaalentavaa shampoota ei ole olemassa

Yksi kommentti

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *