Hae
Prime Life by Umppu

Millaista olisi olla eroperheen lapsi?

 

Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen tyrmää erolasten vuorosumisen

Lue artikkeli TÄÄLTÄ mihin perustan kirjoitukseni ja miksi ylipäänsä siitä kirjoitan.

Jaoin tämän artikkelin facessa, sillä aihe on tällä hetkellä hyvin ajankohtainen. Nykyään on kai ihan normaalia, että erotaan oli lapsia tai ei. Sillä ei tunnu olevan merkitystä. Tuntuu, että moni ei ole valmis tekemään suhteensa eteen tarpeeksi töitä ja siihen kun lisätään lapsi/lapsia niin soppa on valmis.

Siinä käy hyvin usein niin, että jonkin ajan kuluttua vanhemmat väsyvät tähän ja lapsen asiat eivät lopulta ole kenenkään hanskassa ja tästä meillä ei saa oikein puhua.

JARI SINKKONEN

Voin ihan omakohtaisesti sanoa, että meidän avioliitossa on tullut välillä sellaisia hetkiä, että on tehnyt mieli pakata kassit ja lähteä. Huutaa ovella että haista Vittu ja paiskata ovi kiinni viimeisen kerran. On tuntunut, että ongelmat on niin suuria että niistä ei yksinkertaisesti pääse yli eikä ympäri. Mun luonteeseen vaan ei kuulu luovuttaminen ja siksi ollaankin monet kerrat taisteltu meidän avioliitto taas kukoistamaan. Se on vaatinut tunteja töitä ja saavillisen kyyneleitä. Nykypäivänä ero on jo jopa ihan normaali asia ja moni avioliitoistakin päätyy eroon. Mulle on aina toimunt esikuvana mun omat vanhemmat, jotka on olleet naimisissa aina ja äiti on joskus sanonut, että me ei koskaan erota  Sepon kanssa <3 Elämä muuttuu aina lapsen tai lapsien myötä, mutta niin sen kuuluukin.

SAMSUNG CAMERA PICTURES

En voisi elää ilman tätä <3

Sinkkosen mukaan lapsi kuormittuu ja stressaantuu, jos koko ajan pitää rampata ja pakata ja aina joku tärkeä tavara jää juuri sinne toisen vanhemman luo.

kun olin parikymppinen pidin kolmekymppisiä vanhoina harppuina, joiden elämä oli jo ohi. Mun pahin painajainen olisi olla taas se parikymppinen. Asiat muuttuu ja ihmiset kasvaa. Toki ei kaikki ja siksi varmasti näitä eroja syntyykin. Elämä on jatkuvaa oppimista monessa asiassa ja kukaan meistä ei ole täydellinen. Et voi olla koko elämääsi bile Dani tai voit, mutta huomaat kohta, että kaverisi on sinua 10 jopa 20 vuotta nuorempia ja se oma juna on saattanut mennä jo. Jos mun pitäis nyt mennä treffeille ja kysyä joku kysymys mieheltä: kysyisin haluatko lapsia? Jos mennään 15 vuotta taaksepäin olis se ollut jotain ihan muuta 🙂

Kun itselläni on kohta lapsia kolme olisi kamala ajatella, että meille tulisi ero. Ne painajaiset on riittänyt tekeen olon jo tarpeeksi kamalaksi.  Jos mietin mitä kaikkea siitä seuraisi niin itselleni, kuin lapsille niin pelkkä ajatuskin jo hirvittää. Oon aina unelmoinut omakotitalosta ja kun siitä puhun ääneen, niin esimerkiksi Vili hätääntyy samantien ja silmänurkat kostuen se sanoo, että äiti eihän me vaan muuteta. Se on mulle jo yksi hälyyttävä asia. Se on jo merkki siitä, että lapsi pelkää mutosta.

Mitä tapahtuisi jos esimerkiksi eroaisimme. Joutuisimme varmasti muuttamaan molemmat eri osoitteisiin. Lapsille tulisi 2 eri kotia, joista hyvin todennäköisesti jos ei toinen niin molemmat olisi väliaikaisia. Kuinka taloudellisesti riittäisi antaa lapsille tilaa ja olisiko edes mahdollista pysyä samalla alueella? Koulut, päiväkodit ja kaverit muuttuisi kokonaan. Lapset joutuisivat luopumaan paljon suuremmasta kuin aikuinen.  Jo siinä olisi ihan kamala määrä muutoksia lyhyessä ajassa niin itselle, kuin lapselle. Tähän väliin haluan sanoa, että en  kuitenkaan kehoita olemaan tuhoavassa avioliitossa vain lasten takia. Tämä on asia mitä kannattaa miettiä ihan kunnolla. Moni tässä vaiheessa menee puolustuskannalle ja perustelee omia päätöksiään, kuitenkaan hyväksymättä sitä totuutta. Mulla ei ole kuitenkaan tässä tarkoitus arvostella, vaan antaa myös näkökulmaa ihmisille tämänkaltaisten tilanteiden keskellä, että miettisi asioita monelta kantilta.

 

SAMSUNG CAMERA PICTURES

Meidän rakkaat

– Jos vanhemmat pystyvät järkevään yhteistyöhön ja lapsella on lupa olla kontaktissa vanhempaan, jonka luona ei asu ja hän voi olla siellä yötä, niin silloin se on lapsen kannalta hyvin vapauttavaa ja se on hänelle hyvä ratkaisu, Sinkkonen sanoo.

Lapsilla olisi isin koti ja äidin koti. Jos ajatellaan tätä viikko viikko systeemiä, niin ainakin itse jopa aikuisena kokisin sen todella raskaaksi.  Vihaan sitä kassien purkua ja jos se olisi viikottaista, niin olisin pelkästään siihen aivan loppu. Aina kun olet päässyt vähän sisälle niin taas pitää muuttaa. Tavarat olisi aina väärässä paikassa tai hukassa jossain. Sitten kun mietin asiaa vaikka hetken päästä, kun äitille tai isälle tulee  mahdollisesti uudet puolisot on sekin taas uusi asia käsiteltävänä. Edessä saattaa taas olla muutto uusien parejen yhteisiin uusiin koteihin jonne saattaa vielä muuttaa muitakin lapsia edellisistä liitoista. Jos vielä vähän hämmennetään soppaa, niin perheeseen voi tulla vielä yhtieinen lapsi uusille vanhemmille. Tämä kaikki voi tapahtua vielä tuplana. Lapsi voi kokea olonsa todella ulkopuoliseksi tilanteessa jos häntä ei rakasteta. Aina myöskään kemiat uusien puolisoiden kanssa eivät toimi ja taloon saattaa tulla erikoisia sääntöjä.. Sekin on vaan totuus. Joskus tässä käy myös hyvin.

Osa lapsista ei reagoi välttämättä tilanteeseen millään tapaa ja osa saattaa sopeutuakkin. Lapset varmasti rakastavat molempia vanhempiaan ja heidän täytyy saada kokea että heitä myös rakastetaan. Rakkaus on suhteessa kuin suhteessa se kantavin voima.  Lahjonta ei ole rakkautta. Jos palataan tohon edelliseen kappaleeseen ja mietitään noi kaikki tapahtumat pienen lapsen kohdalle niin voiko joku vanhempi kirkkain ei silmin väittää, että ei ero oo ainakaan meidän lapsiin vaikuttanut millään tapaa ja heille on ihan ok asua viikko viikko vanhemmillaan. (Näin sanoo kaikki vanhemmat kenellä tämä systeemi on käytössä) Edelleen en sano etteikö joku lapsista tuosta selviä, mutta kukaan ei voi väittää etteikö se vaikuttaisi lapsiin millään tapaa.

Varmasti asioihin vaikuttaa todella paljon vanhempien välit. Osa ei eron jälkeen voi edes keskustella ja se varmasti hankaloittaa asioita todella paljon. Vielä kun kuvioon lisätään exät ja nykyiset niin ……

Oireita ei välttämättä ole näkyvissä heti, vaan ne voi tulla esiin vasta vuosien kuluttua. Ne voi olla vaikka oppimisvaikeuksia, keskittymishäiriötä, väkivaltaisuutta, väkinäistä huomionhakua pahanteolla tai jotain muuta vastaavaa. Itse nyt aikuisena voin sanoa montakin asiaa mikä on vaikuttanut muhun lapsuudessa ja ymmärrän ne vasta aikuisena. Tämä on asia/aihe jossa varmasti moni hyökkää mun kimppuun ja sanoo kuinka en voi tietää mistään mitään, kun mulla ei oo omakohtaista kokemusta, mutta voin siihen sanoa että olen siitä onnellinen. Näitä lapsia kuitenkin näen lähes päivittäin ja monesta ne asiat näkyy ihan päällepäin. Se ei tarvi kokemusta vaan silmät ja hieman havainnointikykyä. Toisilla sitä on ja toisilla ei.

Varmasti joku kokee eron tullessa epäonnistuneen vanhempana, mutta sekään ei ole niin. Pitää osata laittaa asiat tärkeysjärjestykseen eikä tavoitella niitä omia etuja. Pahinta lapselle on haukkua hänen kuulleen isää tai äitiä. Ei se lapsi ole syyllinen teidän eroon. Se ihminen saattaa joskus katsoa peilistä. Tärkeintä on antaa lapselle sitä rakkautta ja kunnioittaa myös sitä toista vanhempaa.

IMG_4358

me <3

Olen nähnyt myös paljon tapauksia missä isä tai jopa äiti hylkää lapsensa. Häntä ei juuri kiinnosta lapsen menot tai ylipäänsä elämä. Se on todella surullista. En voisi omalle kohdalle kuvitella koskaan sellaista tilanetta, koska antaisin henkeni jokaisesta lapsestani. Onko tähän tilanteeseen siis mitään ratkaisua olemassa?  Hyvä kommentti tuli keskusteluun facessa, jossa sanottiin että olisitko sinä valmis olemaan viikonloppu äiti? En ole koskaan miettinyt asiaa noin vaan perus oletukseni on aina se, että se että se on isä. Ajatus oli jo niin karmiva että herätti paljon tunteita ja varmasti juurikin tämä on se vuoroasumisen kipein kohta. Kumpikaan ei halua olla viikonloppu vanhempi en ainakaan minä haluaisi, mutta tässä pitäisi nähdä myös kokonaisuus. Mitä lapsi toivoo? Kumman luona muutokset ovat pienemmät? Onko toisen mahdollista jäädä vanhaan kotiin jne. Ei voi vain itsekkäästi ajatella, että nämä kuuluu mulle.

Olisi kiva kuulla teidän tarinoita tästä aiheesta. Haluan kuitenkin sanoa tähän loppuun, että en koita leikkiä mitään viisastatietäjää. Mun teksti on vain mun mielipide ja tiedän että mulla ei ole sitä henkilökohtaista kokemusta, mutta olen seurannut hyvin läheltä tälläisiä perheitä ja nähnyt lasten voimakasta oireilua ja siksi haluan kirjoittaa aiheesta, että vaikka lapsesta monesta ei päällepäin huomaa mitään niin ongelmat saattaa tulla esiin vuosien päästä. En myöskään sano että kaikilla tulee ongelmia. Toivon että kommenttiboxi pysyy asiallisena 🙂 niinkuin aina. Mielelläni kuulisin ihmisten kommentteja, jotka ovat nyt aikuisia ja itse eroperheestä, kuinka he kokevat sen asian aikuisena ja sen vaikutukset ja onko niitä..

Linkkaan tähän vielä kaverini Emman kirjoituksen, mikä oli mielestäni hienoa havainnointia ja ajattelen itse ihan samoin monesta asiasta: Se vaan pitää hyväksyä, että parisuhde muuttuu perheeksi

 

-Umppu

 

69 kommenttia

  1. emmakaisa kirjoitti:

    Kiitti Umppu linkityksestä <3 Minulla on itselläni todella mielenkiintoinen uusioperhekuvio ja olen etenkin nyt aikuis- iällä paljon miettinyt, että onko mun vanhempien ero jotenkin vaikuttanut minuun? Tottakai sillä on vaikutusta, kyllä se muokkaa ihmisestä sellaisia kuin ne on myöhemmin, mitä elämässä lapsena tapahtuu. Silloin lapsena se oli oikeasti tosi vaikeaa, että vanhemmat erosi, satuin olemaan itse juuri siinä iässä, että otin kaiken tosi raskaasti muutenkin. Nyt aikuisena mietin, että onneksi he erosi, sillä en näe, että heillä olisi voinut olla hyvää avioliittoa enää ja molemmat ovat onnellisempia nykyisissä erittäin pitkissä liitoissaan. Uskon, että erotkin voi hoitaa hyvin, meillä vanhempieni välit ovat edelleen olemattomat ja se on tosi raskasta. Jos vanhemmat pystyy olemaan asiallisissa väleissä tai parhaassa tapauksessa hyviä ystäviä, uskon, että lapsi voi voida tosi hyvin. En näe, että ero on aina huono vaihtoehto, kaikilla on ne omat syynsä.. Välillä se ero jopa voi pelastaa lapset ja heidän tulevaisuutensa, mutta jos tilanne vain on korjattavissa, niin lapsiperheissä kannustaisin kokeilemaan vielä kerran, niin että sitten on voinut todella käsi sydämellä sanoa yrittäneensä ihan kaiken. Mutta mitkään asiat eivät ole mustavalkoisia ja kaikissa on aina puolensa! Tärkeä asia <3

  2. PPP kirjoitti:

    Mä olen ihan tyytyväinen, että mun vanhemmat erosivat kun olin 7-vuotias. Harmillisen pitkään äitini jaksoi ylipäätänsä sietää isäni temppuja. En edes muista, että heillä olisi ollut ikinä mitään läheisyyttä tms. Molemmat menivät uusiin, onnellisiin naimisiin. Olihan arki äidilleni yksinhuoltajana haastavaa, mutta jotenkin hän siitä selvisi. Lähipiirissäni ei ole kukaan kyllä eronnut mitenkään heppoisin perustein ja erot ovat aika harvinaisia. En tiedä mitä itse tekisin, jos minulle ja miehelleni tulisi ero, lasten suhteen siis. Etävanhempi tuskin pystyisin olla, eikä miehenikään varmasti. Itse en kovin vahvasti usko koko elämän mittaiseen parisuhteeseen, sillä me muutumme elämän myötä niin paljon.

    • primebody kirjoitti:

      Kiitos kommentista. On mielenkiintoista kuinka ihmiset ajattelee erilailla. Itse taas uskon siihen ikuiseen avioliittoon 🙂 <3

  3. Kerttuli kirjoitti:

    Itse olen avioeroperheen lapsi, nyt olen jo yli kolmekymppinen. Olin teini-ikäinen kun vanhemmat erosivat. Sillon asia ei juurikaan vaivannut, vaikka välillä salaa toivoinkin ja olisin maksanut mitä vaan, että olisin saanut viettää molempien vanhempien kanssa aikaa yhdessä. Ihan vaikka telkkua katsellen.. nyt kun olen kahden pienen lapsen äiti, asiaa tulee enempi mietittyä. Minulla on vahva tahto tarjota lapsille molempien vanhempien läsnäolo saman katon alla. Siksi koenkin, että välillä rakkaus/parisuhde on vain tahtotila. Varsinkin niinä alamäki-hetkinä.. ja koska ei päihde- eikä väkivaltaongelmia, periksi en anna. Toki tällä hetkellä suhde mieheen lähinnä kämppistasolla, mutta ei ne lapset siitä kärsi. Asiat hoituu ja uskon, että parisuhdekin paremmalla tolalla jossain vaiheessa. 🙂

    • primebody kirjoitti:

      Kannattaa lukea lopussa linkittämäni teksti missä oli Emman hyvää pohdintaa siitä kuinka parisuhde muuttuu perheeksi. Kiitos kommentista <3

  4. Laura kirjoitti:

    Olen itse sitä mieltä, että töitä on jokaisen parisuhteen eteen tehtävä ja se on totta, että moni luovuttaa todella helposti, mutta ei kenenkään pitäisi olla onnettomassa parisuhteessa väkisin vain lasten vuoksi. Lapset aistivat asioita, vaikka niitä yrittäisi salata.

    Minun vanhempani erosivat kun olin neljän vanha. Jos eivät olisi eronneet, minulla olisi ehkä niitä käytösongelmia, joita nyt ei ole. En ole koskaan esimerkiksi toivonut vanhempieni yhteenpaluuta, sillä ero oli parhain ratkaisu heidän kahden välillä.

    • primebody kirjoitti:

      Se on totta että onnettomassa parisuhteessa ei kenekään kuulu olla. Kukaan ei ansaitse olla onneton. Kiva kuulla että näinkin ja kiitos kommentista

  5. ex-onneton kirjoitti:

    Olen jo itse yli kolmenkymmenen. Muistan jo ala-asteikäisenä, miten äitini ja me lapset kärsimme isämme alkoholismista. Salaa toivoin yläasteelle mennessä, että voi kun eroaisivat. Heillä oli viikottain mykkakoulua isän juomisesta johtuen. Se ei ollut mukavaa lasten nähdä, alkoholismista ei tietenkään puhuttu. Äiti usein puhui, että kun nuorimmainen lapsi muuttaa kotoa, niin sitten hän lähtee. Vaan ei koskaan lähtenyt. Kai sitä jollain tavalla toista rakastaa, vai eikö vaan uskalla lähteä ja olla yksin?

    Joten kaikki ei ole niin mustavalkoista. Itsekkäästi ajattelin vuosia sitten, että en jää omaan suhteeseen. Vaan niin pieni välimatka teki hyvää, ja olemme jälleen yhdessä <3

    Jokainen liitto on erilainen, ihmiset erilaisia. Toisille eroaminen (vaikka olisi lapsia) on vaan parempi.

    • primebody kirjoitti:

      Noi alkoholismi yms asiat ovat tosi vaikeita ja ne pitäisi varmaan aina hoitaa ammattilaisen kanssa.. Onko siitäkään hyötyä tai apua ei välttämättä. Kiitos kommentista

      • ex-onneton kirjoitti:

        Niinhän ne pitäisi. Vaan kun alkoholistin täytyy itse haluta parantua 🙁

  6. ilari kirjoitti:

    no en päässyt ihan loppuun asti 😀 mut siis kun me erottiin nii nse oli helpotus itte vetelin sekopäisenä ja vääriin suhteisiin aina ku ei ees tieeny mitä halus ja sit oli vaan jok uvieressä itte pidän paljon pahempana niit vanhempii jotka feikkaa siinä lapsen eessä juttui ja opettaa lapsille vääriii parisuhdemallei huomaa et sinkkonen ei jatellut kokonaisuutta ja erilaisii ongelma tilanteita ja sitä että juu olaan menty väärin perustein yhteen ja sitten kyhjötellään ilamn esim roamntiikka ja noh mä tiiän nyt sen et romantiikak ei oo työtä se tulee aidosta halsuta tehä tosielle hyvää ja jos sitä fiilistä ei oo niin se on vaan tunteelle valehteluu kun ei se sydän toimi vaan pakottamlla eli parempi olla rehellinen ja jos lapsi pieni niin tottuu amtkustaas ja näkeen ja kokeen eri ihmisiä jos ero tulee siis tietty myös jos ollaan yhessä mut erolapsilla mit tiiän on ollu taas yleensä paremmat edellytykset sopetua isompina eri porukoihin ku ntaas sitten ne jotka oll uyhessä paikkaan on enemp isyrjään vetäytyviä muutosten edessä isompina mut ne lapset jotka ollu muutossa taas on tottunu ja kasvanu siihen hommaaa..

    omalta osalta voin sanoo et kyl tyttö aika hyvin on vetäny kahen kodin välii ja ottakiat on ikävä toista kun on toisella mut se kehittää taas empatiaa joka kasvaa :)..

    mut väärää parisuhdemallia on turha opettaa lapsille mä tiiän avio parei jokka jumaleissön nukkuu eri huoneissa jos mulel kävis niin niin oisin kyl mieluummin yksin jos ei voi nukkuu samas huonees ni hei frendiks en halua ku mieluummin oon yksi nmielikuvitukseni kaa..

    noh esim sellaset parit jokak elää hiljasuudessa opettaa lapsilleen et niin on hyvä ja hei jos ei osata kertoo tuntiestaan ja jakaa sitä arkee niin sekin on huono esimerkki mut sit taas erillään osatataa nne tehä ja taas olla omai itsei niin se kasvattaa lasta myöskin..

    mut se on totta et kaikkein paras on jos on kaks aidosti rakastavaa anhempaa lapsi kehittyy parahiten

    ja ongelmaismmat lapset voi tulla juuri niiden vanhempien luota jotka ei vaan osaa näyttää tunteitaan toisilleeen ja laåsen eessä sillojn lapsi ei opi käsittelemään tunteitaan ja tulee noita häirö ongelmia ei siihen ero liity milestäni katsos kun jos se osataan heti lapselle selittää ja kertoo ja näyttää et se on luonnolista siinä missä yhdessä olokin niin mistäs se lapsi tietää kun se on tyhjä taulu et tää on se oikee tie tärkeintä on et kummatkin rakstaa ja annetaan soitella puolin ja toisin :)…

    ero opettaa monii juttuikin lapselle et kaikki hyvä ei oo vältsii oo ikuista j kantsii nauttii niit hetkistä mitä on

    mut mä itte oo n mieeluumin yksin kun sekunttiakaan esittämässä tai valheellisessa parisuhteessa joka ei perustu täydelliseen aitouteen ja tunteiden näyttämiseen ne mä osaan näyttää lapselle mut en kaipaa siihen naista luomaan estoi kyl jos se ei osaa olla samanlainen ja pitää olal vähän sekopäisyyttäkin niin siin se ;D

    ööh ei meillä mitään kassei pureta mulla tääl lelui ja vaateet tossa hyllyllä senkun nakaa tänne ja siin se ei se oo ongelma lähtö tilanteet on aina vähän itkusii mut nehän voi viedä sen huomion muualle..

    ja juu oon eroperheestä ja laitos juttui kierrely lapsuudessa mut hei onneks kävi niin niin oon tänään tää mikä oon vitusti erilaisii ihmisii nähneenä ja paikkoi kolunneena en voi valittaa vaik olikin rankkaa.

    mut ne parisuhteet jotka ei näytä täysin tunteitaan saa enemmän lapsen solmuun tunteissa ja se lapsi jää vajavaiseksi kui neronneet ok eihän se tarkoita jso eroot niin osaat sen tehdä mut väärin on väärin ja parempi tehä jossain veiheessa oikein ja kun tekee oikein se hyvä olo tulee lapsellekin takas kun voi hyvin itte mut jso esim suhteessa se henkilö kemia ei ookkaan oikein niin sitä sä et korjaa millään työllä tai saat joka päivä korjaa sitä eikä sekää vaan silti luonnistu ja juu mennään liian aikaste yhteen tai nääin itte sekopää kun olin haha..

    mut ei to ilapsi oo kärsiny saannu päiväkoddista esim kehui et osaa kiittää pyytää anteeksi odottaa vuoroaan antaa lelui muille kättelee ja on kohtelias ujo herkkä ja empaattinen et ei näyttäis olevan mitään muuta damagee kuin et osaa kaivata eri ihmisii ja saa senkin tunteen niinkuin väripaletissa 😉 ja siis parisuhteesa kunnolsieesa on tietty kaikekn paras

  7. Emmi kirjoitti:

    Omat vanhemmat erosivat, kun olin 11. Vanhempani ovat paljon parempia ystäviä nyt, kun muistan heidän koskaan olleen. Tapaamiset ja taloudelliset asiat on hoidettu esimerkillisesti, esim me lapset ”saimme pitää” kodin ja tutun ympäristön. Asuimme äidin luona ja isä käytännössä maksoi kaikkien asumisen, myös äitini. Ainut ongelma oli isäpuoli. Hän oli eron syy ja en koskaan oppinut sietämään sitä, että hän asui meidän talossa. Siksi halusin muuttaa mahdollisimman nopeasti pois kotoa, eli 16-vuotiaana.

    • primebody kirjoitti:

      Onneksi tietyllä tapaa onnellinen tarina lukuunottamatta isäpuolta… kiitos kommentista

  8. iiru kirjoitti:

    Yli kolmekymppisenä kärsin edelleen vanhempien erosta ja ennen kaikkea sen seurauksista. Olin itse jo aikuinen, kun ero tapahtui, mutta sisarukseni olivat vielä pieniä ja hoivan tarpeessa. Vanhemmat ovat uusista suhteistaan huolimatta katkeria ja vihaavat toisiaan avoimesti. He eivät pystyneet edes veljeni ylioppilasjuhlia järjestämään asiallisesti ja sovussa, vaan vittuilivat toisilleen tekstiviesteitse. Tämä kaikki yli 10 vuotta eron jälkeen. Olen lykännyt omien lasten tekemistä ja suhtaudun edelleen asiaan tosi ristiriitaisesti. En uskalla perustaa perhettä, vaikka mieheni on upea ja viisas ihminen. En halua, että mahdollinen jälkikasvuni joutuisi kokemaan samaa koskaan. Perheeni on hajalla. Tää on tosi raastavaa vain siksi, että aikuiset ihmiset eivät osaa edes omien lastensa edessä käyttäytyä.

  9. Julia kirjoitti:

    Aamen.

    Minä olen viikonloppuäiti. Voin kertoa että se on ollut yksi vaikeimpia päätöksiä elämässä- mutta oli lasten kannalta oikea. Kokeilimme alkuun viikko-viikko systeemiä mutta se ei toiminut. Lapset reagoivat vaihtoon voimakkaasti. Exä jäi asumaan lasten lapsuudenkotiin jossa tuttu päiväkoti ym vieressä joten katsottiin paremmaksi heidän olevan siellä oman uuden pienen huushollini ja epäsäännöllisten työaikojen sijasta. Ollaan kuitenkin aina voitu sopia asioista ja lapset ovat mm. lomat ja pidennettyjä viikonloppuja luonani- yhteyttä pidetään muutenkin päivittäin.

    Itse olen myös eroperheestä. Kasvoin ainoana lapsena äitini kanssa ennen isäpuolen astumista kuvioihin ja lähennyin oman isäni kanssa vasta aikuisiän kynnyksellä. Liian myöhään, mietin nyt, koska isäni menehtyi jokin aika sitten ja paljon jäi kysymysmerkkejä joihin kenties vain hän olisi voinut kertoa vastauksen.

    Onni on silti lapset, joista ajoittaisista erimielisyyksistä huolimatta on päästy aina sopuun ja mitä enemmän ikää tulee, sitä helpompaa on ja sitä enemmän tuntuu ettei se nyt aivan perseelleen mennyt vaikka erottiin koska siinä ei ollut kyse luovuttamisesta tai yrityksen puutteesta. Nyt hyvä näin 🙂 kunhan lasten edun kaikki eroperheet muistaisivat niin maailma olisi paljon parempi paikka. Myös meille eroperheessä kasvaneille, matkan varrella eheytyneille aikuisille.

  10. Susanna kirjoitti:

    Hyvä teksti!?

    Itselläni ei ole kokemusta eroperheessä asumisesta, vanhempani ovat olleet yhdessä 40 vuotta ❤ mutta heillä on myös aina ollut hyvä suhde, edelleen rakkautta ja tukevat toinen toisiaan kaikessa.

    Äitini on opettaja ja totesi juuri muutama päivä sitten, kun keskustelimme lapsista ja lasten henkisistä ongelmista yleisellä tasolla, että sen kyllä huomaa lapsesta, miten avioero on kotona hoidettu: ”jokaisen eroperheen lapsi ei kärsi henkisistä ongelmista, mutta jokaisen henkisistä ongelmista kärsivän lapsen takana on eroperhe”. Toki lapsi voi kärsiä myös niistä asioista, mitkä johtivat eroon, eikä itse erosta (mm. Alkoholismi, väkivalta..).

    Itselläni on lähipiirissä monenlaisia eroperheitä.. Yksi ero oli aivan järkyttävä. Lapset vasta 3 ja 1 vuotiaita ja äiti otti ja lähti toisen miehen matkaan hyläten lapsensa. Lapset käyvät todella intensiivisessä terapiassa. Toisessa eroperheessä lapset jäivät isälle äidin masennuksesta johtuen ja uuden naisen tultua kuvioon isä lähetti lapset toiselle puolelle suomea sisäoppilaitokseen (yläasteikäisiä). Nyt aikuisina näillä lapsilla on todella suuria ongelmia henkisellä puolella. Lähipiirissäni on myös onneksi hyvin hoidettuja eroja, joissa eronneet vanhemmat asuvat toistensa naapureissa, jotta lapset voivat nähdä molempia vanhempia mielin määrin ja kaikessa mennään lapsi edellä. Arvostan heidän toimintaansa todella paljon!!

    Lähipiirissäni on myös muutama sellainen perhe, jossa eroa on tehty viimeiset kymmenen vuotta, mutta ei vaan pystytä lähteä. Näissä perheissä on paljon riitaa ja pahaa oloa ja jopa lapset ovat sanoneet vanhemmilleen että erotkaa jo. Ehkä silloin vanhempien olisi hyvä havahtua, miten paljon lapsi kärsii tilanteesta kotona ja ehkä joskus vaan olisi parempi erota.

    Olen samaa mieltä äitini kanssa, että ei ero sinänsä pilaa lapsen elämää suoranaisesti vaan se, miten se ero hoidetaan. Osaavatko vanhemmat asettaa lapset kaikessa etusijalle ja kasvattaa erosta huolimatta yhdessä tasapainoisen lapsen, joka ei koe tulleensa hylätyksi ja heittopussiksi.

  11. Annika kirjoitti:

    Vanhempani erosivat minun ollessa 7-vuotias. Hetkeäkään en ole sen jälkeen toivonut, että palaisivat yhteen. Sisarukseni ja minä kärsimme isäni käytöksestä ja on pelottavaa ajatella millainen tulevaisuutemme olisi ollut, jos heidän liittonsa olisi jatkunut.

    Meillä on melko monimutkainen perhekuvio. Ainakin ulkopuolisten silmiin. Olen eronnut kahdesti. Kummastakin liitosta on lapsi. Esikoisen isä alkoi pahoinpidellä minua raskausaikana ja ymmärrettävästi yhdessä jatkaminen ei ollut enää mahdollista. Toisen lapseni isän kanssa olin naimisissa ja liitto oli alusta asti kaikille osapuolille todella onneton. Ilmapiiri kotona oli todella painostava ja riitelimme oikeastaan koko ajan. Tavatessamme olin erittäin uupunut ja yksinäinen. Kaipasin puolisoa ja perhettä. Näin jälkikäteen ymmärrän meidän päätyneen yhteen vain siksi, että myös hän halusi perheen. Muuta yhteistä meillä ei ollut. Yritimme pariterapiaakin pitkään ja teimme töitä suhteemme eteen. Mutta neliskanttista palikkaa ei saanut pyöreään reikään, vaikka sitä kuinka hioi.

    Nykyään perheeseemme kuuluu minä, aviomieheni, minun lapseni ja hänen tytär. Esikoiseni on isällään jokatoinen viikonloppu ja poikani isällään viikko-viikko- systeemillä. Mieheni tytär on meillä kaksi yötä viikossa. Tapaamiset ajoitettu niin, että mahdollimman usein ollaan koko perhe yhdessä.

    Ei mene päivääkään etten toivoisi lastemme olevan vain mieheni ja minun. Että perheemme ei olisi näin moninainen. Mutta lapsemme taas kokevat tilanteen ihan hyväksi. Toki sopeutuminen on vienyt aikaa kaikilta. Olemme tehneet todella paljon töitä, että jokaiselle lapsella olisi mahdollisimman hyvä olla. Erityisen tärkeää on, että jokainen tietää, keitä siihen omaan perheeseen kuuluu. Ettei tarvitse tunteä juurettomuutta ja ulkopuolisuutta. Hoidamme kaikkien lastemme asiat mieheni kanssa yhdessä. Toisista vanhemmista ei ikinä puhuta lasten kuullen rumasti vaan lapsilla on lupa heistä meille puhua. Ja kyselemme myös paljon lapsilta, mitä ovat toisten vanhempiensa kanssa puuhanneet.

    Me olemme mieheni kanssa korkeasti koulutettuja, meillä on kaunis koti, lapsilla menee koulussa ja päiväkodissa hyvin eikä ongelmia tällä hetkellä ole. Mutta se kaikki on vaatinut paljon työtä ja emme voi tietää etteikö ongelmia tulevaisuudessa tulisi. Toimiva ydinperhe on lapselle ehdottomasti paras tilanne. Ja myös vanhemmille. Mutta itse olen elämässäni (huonot) ratkaisut tehnyt ja olen vanhempana vastuussa, että lapsillani olisi mahdollisimman hyvä olla.

    Jos voisin palata ajassa taaksepäin, tekisin erilaisia ratkaisuja. Lapsiani en kadu. He ovat kaikkeni. Mutta itse en edes toisella kertaa ajatellut tarpeeksi sitä, että sen toisen vanhemman kanssa tulisi sitten loppuelämänsä ollut. En ajatellut vanhemmaksi tuloa ja sen velvoitteita tarpeeksi syvältä. Minun olisi pitänyt olla järkevämpi ja ymmärtää, että niihin suhteisiin ei lapsia olisi pitänyt tehdä.

    Loppuun vielä, että olen nykyään hyvin onnellisessa avioliitossa ja koen olevani äitinä paljon parempi kuin ennen. Aviomieheni saa minusta hyvät puolet esiin ja opettanut rakastamaan myös itseäni. Sen seurauksena olen kasvanut äitinä ja oppinut entisestään antamaan lapsille kaikkeni. Nyt meillä kaikilla on hyvä olla. Ja perheemme on nyt tässä. Onnellinen kaikessa monimutkaisuudessaan.

  12. Maria Christine kirjoitti:

    Sinänsä kaikki noi epäkohdat mistä puhuit, paitsi eri osoitteet, olen nähnyt tapahtuvan ihan ydinperheessä. Mikä lapsi ei oireile, jos sitä ei rakasteta, jos omat asiat menee lapsen edelle, tai jos suoraan sanottuna sen oman lapsen asiat ei kiinnosta tippaakaan. Siitä toisesta näkökulmasta, jossa näitä lapseen kohdistuvia epäkohtia tapahtuu huonon parisuhteen vuoksi, näyttäisi lapsi kärsivän kaikesta tästä ja vielä siitä, että lapsi oppii tällöin aika hedelmättömät taidot olla itse parisuhteessa tulevaisuudessa.
    Jatkuva työskentely suhteen eteen näkyy myös, siinä voi punnita vuusien saatossa sitä että onko se pääasiassa hyvä ja tasapainoinen parisuhde, vai ongelmanratkomista toisensa jälkeen. Onko molemmat vanhemmat 9/10 päivästä toisistaan onnellisia, jaksavatko puhua toisilleen kauniisti, halata ja koskettaa, vetää yhtä köyttä perheen asioissa. Tiedän tällaisia pariskuntia. Tulee oikein seesteinen olo itselle olla siinä läsnä, ja sen näkee heidän lapsistaan myös kuinka vaivattomasti asiat sujuu sen suuremmitta ongelmitta.
    Kun sitten taas valitettavan usein tosiasia on se, että vanhemmat ovat yhdessä edelleen aivan muista syistä. Koska on tullut lapsia. Koska kummallakin on omat työt ja omat harrastukset ja omat älypuhelimet ja tabletit, samoin lapsilla. Aikaa ei tarvitse tosissaan viettää edes toisen taikka lasten kanssa. Ei tarvitse todellisuudessa olla läsnä lainkaan. Tai sitten riidellään. Huudetaan. Ollaan epäkunnioittavia toista aikuista kohtaan, pahimmassa tapauksessa haukutaan ja heitellään tavaroita, lyödään. Tai ollaan vaan välinpitämättömiä.
    Mulla on kolme lasta, ja kaikista tärkeimpänä heidän kasvatuksessa en pidä sitä pitääkö mun pakata tai purkaa kasseja, vai eikö. Vaan sitä, että on heillä isä ja äiti eri osoitteessa tai samassa, lapset tietävät että heitä rakastetaan ehdoitta. He ovat lämpimästi tervetulleita viemään aikuisten aikaa omista jutuistamme, ovat he sitten kotona tai vaikka isovanhemmilla. Omalla käytöksellä he saavat oppia toisen huomioon ottamista, kunnioittamista, empatiaa ja avoimuutta. Nämä on mahdollista toteuttaa joko ydinperheessä tai uusioperheessa, tarvitaan vain aikuisia joilla on älliä :).
    Olet ollut todella onnekas kun sinulla on tuollaoset vanhemmat ja kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi!

  13. Anna kirjoitti:

    Omat vanhempani erosivat ollessani 8-vuotias ja enkä ole siitä erityisesti kärsinyt, vaikka jälkikäteen ajatellen olihan siellä jonkun verrankin hankaluuksia. Ehkä itselläni on se auttanut, että sain pidettyä myös isääni tosi läheiset välit, vaikka hänen luonaan olin vain joka toinen vkl. Tämä on esimerkki siitä, että ei sen lapsen tarvitse olla joka toinen vko toisen vanhemman hoivissa, kyllä suhde voidaan pitää läheisenä myös viikonloppuvanhempana.

    Mielestäni viikko-viikko vaihtelu ei ole seurausta mistään muusta kuin vanhempien itsekkyydestä saada viettää tasapuolisesti aikaa lapsen kanssa. Lapselle jatkuva kodin vaihtaminen on raskasta ja stressaavaa, elät käytännössä koko ajan matkalaukkuelämää eikä sinulla ole sitä yhtä omaa tukikohtaa. Varsinkin erotilanteessa olisi tärkeää, että lapselle tarjotaan pysyvyyttä ja turvapesä, kumpikaan näistä ei toteudu jatkuvan liikehdinnän ympyrässä. Ja se lapsi nyt ei vaan automaattisesti ole onnellinen ”kun vanhempi on onnellinen”(mitä monesti kuulee näissä keskusteluissa). Ei se pyörä noin päin pyöri! Vanhempi on täällä lasta varten ja jos nyt päätät lapsia tähän maailmaan pyöräyttää, se on myös sinun tehtäväsi laittaa lapsen hyvinvointi omien itsekkäiden mielihalujesi edelle.

    Ja itsekkäisiin tuntemuksiin liittyen, mikään ero ei todennäköisesti tule heppoisin perustein, mutta nykyajan minäminä-maailmassa kaikki pitäisi saada hetii. Tyydytys, muutos, mikä vaan ja on vain helpompi poistua kuin tehdä niskalimassa hommia. Ja pitkä parisuhde ei ole helppoa, oli niitä lapsia tai ei. En voi kuitenkaan käsittää miksi olet hankkinut toisen ihmisen kanssa lapsen, jos ero tulee alle pari vuotta lapsen syntymän jälkeen. Ei siinä ajassa ole nyt voinut niin suuria muutoksia tulla, muita kuin väsymys ja erilainen arki. Eikö ne lapset voitaisi jättää hankkimatta, jos suhde on muutenkin heikoissa kantimisssa? Tästä nyt irrallisena väkivalta/alkoholismi ym. mutta nämäkään ei kyllä valitettavasti yleensä siinä kahdessa vuodessa ilmaannu. Ovat todennäköisesti olleet jo mukana aikaisemmin, on sitä haluttu nähdä tai ei. Myös pettäminen on perseestä, mutta harvoin hyvässä suhteessa puolisot pettävät toisiaan.

    Pitkä vuodatus, mutta parisuhde vaatii työtä, ei se itsestään elä eikä se aina ole onnellista ja hauskaa, toivon mukaan kuitenkin suurimman osan ajasta. Lapsien tullessa yhtälöön, suuremmalla syyllä vanhempien pitäisi panostaa suhteeseen. Pidetään suhde kunnossa, mutta osataan irrottautua myös siitä hedonistisesta kahden yksilön kombosta ja kasvetaan perheeksi, missä pääpaino on kasvattaa omista jälkeläisistä fiksuja ja empaattisia ihmisiä.

  14. Jenni kirjoitti:

    Moikka Umppu, olisi tosi kiva saada sinulta myday postaus, jos sinulla vain on sellaiseen aikaa kiireiseisenä ihmisenä. Olisi tosi kiva nähdä ja lukea mitä kaikkea sinun normaaliin arkipäivään kuuluu. 🙂

    • primebody kirjoitti:

      Joo ehkä voin joskus. Nyt kiire on onneks vähän helpottunut kun ei oo enää töitä

  15. Johanna kirjoitti:

    Hieno teksti,

    Itse en ole eroperheen lapsi vaikka olen toivonut sitä monesti. Omat vanhempani ovat riidelleet, halveksineet toisiaan niin kauan kuin jaksan muistaa ja viimeiset 10v olen toivonut että vaan eroaisivat. On kamalaa katsottavaa kun oma isä esim haukkuu äitiä ja se on tuhonnut välini isääni vaikka isäni minua varmasti rakastaakin. Kodin yleisen ilmapiiriin vuoksi olen muuttanut pois kotoa ala-ikäisenä, ja nyt 25v yhä toisinaan ahdistaa mennä porukoille koska ilmapiiri on niin raskas ja ahdistava siellä. Äitini kokee hirvittävän huonoa omaatuntoa tästä kaikesta kun olen kertonut näitä tuntemuksia hänelle nyt aikuisena ja silti hän on edelleen siinä liitossa, uskoisin että talous ja raha on se ainoa syy…

    Ja nyt tässä iässä olen alkanut itse näkemään kuinka voimakkaasti vanhempiin välit kotona on vaikuttanut myös minuun ja siihen mikä minusta on tullut.

  16. Erolapsi kirjoitti:

    Kaikista rankimmaksi olen kokenut vanhempieni erossa sen, että aina joutuu valitsemaan sinulle kaikkein rakkaimpien ihmisten väliltä. Kumman luona asut, kumman kotona haluat ylioppilasjuhlasi järjestettävän, kumman luokse menet jouluna… Tulee huono omatunto edelleen lähes kaikista valinnoista mitä heidän välillään joudun tekemään, vaikka tiedostan varsin hyvin sen, että vanhemmat ovat eroa harkitessaan miettineet myös tämän asian: jompi kumpi, tai molemmat vuoronperään, jää paitsi näistä hetkistä, jotka nyt vaan mielestäni on tarkoitettu perheen yhteiseksi hetkiksi. Kaikista surullisin olen siitä, että omat lapseni (jos niitä saan) eivät voi koskaan kokea esimerkiksi sitä samanlaista perhejoulua (= koko suku ja kaikki rakkaimmat paikalla), kuin mitä itse lapsena sain. Nyt on nimenomaan myös ne isovanhempien exät ja nykyiset ja puolimummot ja ukkipuolet, jotka eivät ole niitä läheisimpiä.
    En missään nimessä väitä etteikö lapsella voisi olla onnellisia jouluja 20 isäpuolen ja mummonentisenmiehenjokakuitenkinpyöriivieläkuvioissa kanssa, mutta itse olen kokenut tämän ”lähipiirin laajentumisen/muuttumisen” todella raskaana. Kaikki nämä muutokset ovat kaiken huipuksi tapahtuneet sulassa sovussa ja riidoitta, ja siitä huolimatta olen kokenut tämän ahdistavana. Mietin vain kaikkia niitä lapsia, jotka käyvät samoja tunteita läpi samalla kun vanhempansa paiskovat lautasia kohdatessaan toisensa, tai toisena ääripäänä eivät kykene minkäänlaiseen kommunikointiin… Huhhuh.

    • primebody kirjoitti:

      Kiitos kommentista. Musta on ihanaa kun näin moni kertoo omista kokemuksista, jos tämä hieman antaisi erilaista näkökantaa nykyisille vanhemmille ja sille minkälaisia vaikutuksia se tekee lapsille. Tosiaankin ne monet oireet yms ymmärtää vasta aikuisena

    • K kirjoitti:

      Mulla ei omat vanhemmat ole eronneet, mutta ikävä kyllä isä kuoli, kun olin 13-vuotias. Mutta siis tuohon mummo- ja pappapuoli asiaan tulin kommentoimaan. Itselläni äidin vanhemmat olivat eronneet ja menneet uusiin naimisiin jo kauan ennen syntymääni ja äidillä oli hyvät välit molempien uusiin puolisoihin, joten mulle on aina ollut myös mummon ja papan uudet puolisot ihan yhtä läheisiä isovanhempia, kuin mummo ja pappa itse. Sitten taas isäni isä on kuollut jo isäni ollessa lapsi ja isän äiti oli uusissa naimisissa jo kauan ennen syntymääni, mutta tämän mummun kanssa välit ei muuten sitten olleet yhtä läheiset, vaikka asuimmekin samassa kaupungissa toisin kuin äitini äidin kanssa, joka on aina ollut ja on edelleen mulle todella tärkeä ja läheinen. Eli joskus niinkin päin, että isovanhempien uudet puolisot voi olla ihan yhtä läheisiä, kuin ne oikeat isovanhemmat, vaikka eivät oikeasti sukua olekkaan ja taas se oikea isovanhempi voi olla etäisempi, kuin ne pappa- ja mummupuolet. Tosin en sitten tiedä millaiset välit mulla olisi isäni äidin kanssa silloin olleet, jos oma äitini ja hän olisivat tulleet toimeen, vaikka itse koin mummun aina minuakin kohtaan vähän etäisenä ja vanhanaikaisena ”jääränä”, mutta serkullani oli taas tähän mummuun yhtä lämpimät välit kun minulla on äidin äitiini. Eli siis itseltäni ”puuttuui” yksi biologinen isovanhempi kokonaan, mutta äidin vanhempien eron vuoksi sain yhden puuttuvan tilalle kaksi aivan yhtä välittävää ja läheistä isovanhempipuolta.

  17. HH kirjoitti:

    Moikka!
    Aloin ihan itkemään lukiessani tätä, hyvin kirjoitettu. Vanhempani erosivat kun olin 5-vuotias ja siskoni 3v, enkä ihan hurjasti muista mitään tuota edeltävästä ajasta esim. yhdessä perheenä vietetyistä lomista. Silloin elettiin 90-lukua ja alkuun vanhempani tekivät parhaansa. Muistan ala- ja yläasteen kun joka toinen tiistai tai torstai oli isi-päivä ja sitten sama homma viikonloppuisin, muistan erityisesti teininä kun päästiin iskälle ja tajusin unohtaneeni meikkipussin äidin luo, eikä iskä ymmärtänyt sen tärkeyttä niin ei menty hakemaan. Kamalaa 13-vuotiaalle 😀 Eniveis, tästä voisi romaanin kirjoittaa. Olen hyvin kiitollinen, että vanhempani erosivat sillä yhteiselo olisi vain vahingoittanut meitä enemmän ja äitini on nyt uudessa pitkässä liitossa onnellisempi kuin koskaan. Huomaan kuitenkin nyt parikymppisenä, miten paljon tuossa ilmapiirissä kasvaminen on vaikuttanut minuun. Järjestely toimi heillä, lapsilla tarkat päivät kummankin luona eikä heidän tarvinnut puhua keskenään. Ei tässä nyt oikein pointtia, oli mukava lukea sun mietteitä 🙂

  18. Veera kirjoitti:

    Omat vanhempani erosivat kun olin 6-7-vuotias. Asia ei ilmeisesti tullut itselleni yllätyksenä, sillä kun he asiasta kertoivat, totesin, että asia selvä, saanko mennä takaisin leikkimään 😀 siskoni otti asian raskaasti ja veljeni oli liian pieni ymmärtämään.
    Vanhempieni erossa olo oli valehtelematta elämäni parasta aikaa. Traumat syntyivät kun he palasivat yhteen. Kysyin isältäni, miksi hän suostui palaamaan yhteen, kun äitini oli lähtenyt ilman varoitusaikaa, pakannut vain kamansa ja häipynyt. Nyt vihdoin, 20 vuotta myöhemmin isäni myönsi sen olleen kamala virhe. He erosivat uudestaan kun olin teini-ikäinen, minun pyynnöstäni isäni hankki oman asunnon, jonne muutimme kahdestaan. Ihme kyllä, vaikka olen asunut ison osan eri paikassa kuin sisareni, on meidän välit uskomattoman läheiset. Sama muu perhe. Vasta myöhemmällä iällä olen ymmärtänyt miten paljon isäni kesti vain lastensa takia. Se on liikuttavaa. Ja loppuun täytyy sanoa, että rakastan äitiäni kovasti, hän on täysin eri ihminen kuin silloin.

    https://byveera.blogspot.fi/?m=1

  19. nimetön kirjoitti:

    Mua ei vielä aikuiseksi voi laskea, mutta annan nyt sitten 16v:n näkökulmaa. Vanhempani erosi minun ollessa 4-5v. Vaikken ajasta ennen eroa hirveästi muista, niin osittain kerrotun ja osittain muista omien tunteiden pohjalta että vanhempani riiteli todella paljon. Ero oli ainoa oikea ratkaisu. Tilanteen jossa minulle erosta kerrottiin muistan todella hyvin. Kun ymmärsin mitä tapahtuu ryhdyin juoksin äidin syliin ja rupesin huutamaan ja itkemään et haluan äitin mukaan ja en suostu jäämään silloiseen kotiin jos äiti ei siellä ole. En ole eron jälkeen ikinä ollut kovin läheinen isäni kanssa. Mitään vuorottelu systeemiä ei ole ollut missään kohtaa ollut vaan kävin satunnaisesti isäni luona. Muistelisin että useamman vuoden kävin kuitenkin n. kerran viikossa käymässä ja joskus yökylässä, mutta pidempää jaksoa en siellä ikinä oikeastaan ollut. Isäni aina halveksi äitiä ja en jotenkin kyennyt muodostamaan sidettä häneen. Jossain kohtaa mitta tuli täyteen katkaisin lopulta yhteydet kokonaan.

    Luulen että ero ja etäinen suhde on vaikuttanut eniten itselläni siihen etten nuorempana kyennyt millään hyväksymään ketään uutta miestä äidilleni. Käyttäydyin aina todella huonosti. Vaikka kuinka äiti yritti jutella ja ”kasvattaa”, ei mun mieltä kyetty kääntämään, vaan vasta kasvamisen myötä opin ymmärtämään ja hyväksymään. Muuten en oikeastaan ole kokenut eron vaikuttaneen elämääni. Luulen, että ennemminkin olisi ongelmia tullut myös minulle jos vanhempani eivät olisi eronneet.

    Olen todella tyytyväinen ratkaisuun ja saanut parhaat mahdolliset lähtökohdat elämään äidiltä. Sen sijaan isäni aikuismaisuudessa ei kehuttavaa ole, mutta vielä 2 vuotta ja sen jälkeen virallisten papereiden allekirjoituksistakaan ei enää tarvitse vääntää ja kääntää.

  20. Outi Karita kirjoitti:

    Mulla on paljon mielipiteitä asiasta ja kaikkea en aio nyt sanoa edes…
    Olen itse eroperheen lapsi ja olen aina sanonut, että parempi se silti että vanhemmat erosi kun että olisi jatkaneet ja me lapset oltaisi asuttu onnettomin vanhempien kanssa ja saatu myös ehkä vääränlainen käsitys hyvästä parnisuhteesta. Minä ja veljeni päädyttiin jäämään isän luo, saatiin itse valita. Minä 9 vuotiaana ajattelin, etten voi jättää isää kun äiti jo jätti, ajattelin myös äidin jättäneen meidät. Äidillä oli toinen mies ja muistan kun ikuisesti kun äiti lähti lopullisesti. Eihän se niin yks oikeaa ole, mutta näin mä sen lapsena koin. Isän kanssa saatiin jäädä kotiin, jossa oltiin aina asuttu, se oli tärkeää myös. Myöhemmin kuvioihin tuli isän naisystävä, olivat hekin tunteneet toisensa jo ennen eroa. Tästä naisystävästä tuli mulle todella tärkeä.
    Vanhempani hoisivat eron siististi ja esim. joulut vietettiin aina yhdessä, aattona meillä oli minä, veljeni ja kummatkin vanhempani ja se oli hienoa. Olen kiitollinen siitä, miten vanhemmat saivat eron hoidettua eivätkä meidän lasten edessä riidelleet vaan tulivat toimeen.
    En voi kuitenkaan väittää, etteikö ero olisi meihin lapsiin vaikuttanut tai äiti-tytär ja isä-tytär suhteisiin. Aina se vaikuttaja näen niitä vaikutuksia usein työssänikin.
    Olen välillä ajatellut kirjoittaa omista ajatuksistani blogiin, mutta en ole uskaltautunut vielä. Nyt tuli kuitenkin jo niin paljon tekstiä, että ehkä voisi olla aika…

  21. Kaisamaria kirjoitti:

    Olen eronnut lasteni isästä 3 v sitten kun lapseni olivat 8-vuotiaat. Eroa olin miettinyt jo ainakin neljän vuoden ajan. Siitä huolimatta se oli hyvin vaikea prosessi ja vaati käynnistyäkseen ns ulkopuolisen sysäyksen eli rakastumisen toiseen.

    Ex-mieheni on hyvä isä, mutta minulle hän ei ollut loppujen lopuksi sopiva kumppani. Parisuhteemme ei ollut tasapainoinen ja luulen että kumpikaan meistä ei saanut olla vapautuneesti oma itsensä.

    Lapsemme ovat pikkuhiljaa sopeutuneet eroon. Totta on että vasta vuosien kuluttua selviää mitä traumoja heille on jäänyt. Olen usein miettinyt että heille olisi ollut helpompaa jos olisimme eronneet jo vuosia sitten, jolloin heillä ei olisi niin vahvoja muistoja yhteisestä perhe-elämästä vaan pitäisivät kahden kodin elämää ainoana oikeana.

    Toivon myös ydinperheessä eläviltä vanhemmilta ymmärrystä sekä avarakatseisuutta kun puhutaan avioeroista. Toisen ero ei ole uhka kenekään toimivalle parisuhteelle. Ja suurin osa vanhemmista ajattelee onneksi myös erotessaan lastensa parasta.

  22. Jj kirjoitti:

    Moi. Nyt on onko kommentoida, koska asia liippaa läheltä meidän arkea. Mä olin 19-vuotias, kun ”titteliksi napsahti” äitipuoli, tuo sanahirviöiden kuningas. Sillon alkuhuumassa kun oisin vaan tahtonu olla miehen kans kaksin, oli mukana alusta lähtien miehen 3-vuotias lapsi. Joka toinen viikonloppu on isiviikonloppu, muuten lapsi asuu toisen perheensä kanssa johon kuuluu äiti,isäpuoli ja sisaruksia. Meille tämä kuvio on ollut itsestäänselvää, vaikka järkkäämiseen saattaa meillä aikuisilla välillä mennä järki, mutta se on vain hoidettava lapsen paras mielessä. Mä oon saanu tutustua aivan huippuun pieneen lapseen meidän yhteisen taipaleen aikana ja toivon että edessä on vielä pidempi taival. Totta kai lapsuus jättää jokaiseen jälkensä, mutta hieman haastavaa itse uskoa, että uusperhejutut ainoastaan muokkaa lasta oireilemaan tietynlailla. Tai ehkä, jos aikuiset hoitaa homman todella huonosti, kuka ties. Suoranaista syysuhdetta on mielestäni ehkä turha lähteä etsimään. Tää meidän kuvio on kasvattanut lapsen, jolla on elämässään neljä aikuista jolle kertoa huolia ja joihin hän luottaa täysin. Jokaista aikuista on välillä ikävä ja lasta rohkaistaan touhuamaan toisessa kodissa ja arjessa ollaan mukana. Niin karkeasti kuin se on sanottukin, minun mielestä lapsen etu on enemmän jos vanhemmat oikeasti tahtovat olla yhdessä verrattuna siihen, että vanhemmat kiristelevät hampaita vuodesta toiseen lapsen takia. Tietenkin on tapauksia, joissa ero on väistämätön. Tietysti parisuhteen eteen täytyy tehdä töitä ja pyrkiä rakentamaan yhteistä tulevaisuutta, mutta lapsi aistii todella paljon jos aikuisilla ei ole hyvä olla. Mä en lyttää kenenkään näkemystä perus idyllisestä perheestä, mutta mun mielestä uusioperheisiin kiinnitetään hieman negatiiviseen sävyyn huomiota. Lapsen oireilut ajatellaan useasti johtuvan viikonloppujen reissauksesta, toisen vanhemman ikävöinnistä tai toisen kodin säännöistä. Niin kuin sanoit itsekin, olet huomannut asioita jotka vaikuttavat lapsuudestasi nykyisyyteesi. Olen samaa mieltä täysin itsestäni. Mun lapsuudenkuvien perhe on juuri se idyllinen, mutta jäljet on myös jääneet sieltä. Jäljet, joita hoidetaan vielä nykyään. Eikä kyseessä ole mitenkään ongelmainen perhe, toiset meistä vaan ottaa osumaa toisia helpommin. Summasummaarum, happy parents, happy kids.

    • primebody kirjoitti:

      Omilla jutuillani tarkoitin lähinnä tapoja yms mutta en ole kokenut niitä millään tapaa negatiivisiksi. Kyllä lapset vaistoaa vanhempien suhteen laadun. Joskus erot menee hienosti ja se on hyvä asia. Lapsiin saattaa vaikuttaa ihan pelkkä muuttokin ilman eroa. Toiset on herkempiä, kuin toiset. Kiitos kommentista

  23. Soni kirjoitti:

    Kiitti hyvästä postauksesta! Mun vanhemmat erosi kun olin 10-vuotias, ja silloin se tuntui parin päivän ajab maailmanlopulta. Kuitenkin äiti kertoi heti, että muutamme mahdollisimman lähelle isää ja olemme joka toinen vklp hänen kanssaan ainakin. Muuton jälkeen huomasin pian, miten paljon helpompaa meillä oli äitin ja veljien kanssa. Muistin myös, etten ollut oikeastaan koskaan nähnyt äidin ja isän halailevan tai pussailevan. Pian muuton jälkeen isä kysyi, tuntuuko meistä pahalta jos hän tapailee jotain uutta naista. Mulle se oli ihan fine, ja arvostin sitä että hän kysyi tätä meiltä. Muutenkin asiat hoidettiin fiksulla ja aikuismaisella tavalla, eikä meitä lapsia syytetty mistään eivätkä vanhemmat haukkuneet toisiaan. Nykyään he ovat hyviä ystäviä. Näin 22-vuotiaana voin sanoa, etten traumatisoitunut millään tavalla erosta, enkä menettänyt uskoani aitoon rakkauteen ja kestävään parisuhteeseen. En koe isäni olleen se paras isä muuten, mutta se ei liity avioeroon tai siihen, millainen hän oli aviomiehenä. Tiedän itse, etten missään nimessä halua erota, mutta toisaalta taas en halua olla rakkaudettomassa liitossa lasten takia (toki eri asia jos he ovat ihan pieniä).

  24. Maikku kirjoitti:

    Itseäni häiritsee tuo termi ”luovuttaa liian helposti”. Mistä kukaan tietää miten helposti tai vaikeasti parisuhteesta luovutaan. Mulla on sellainen tausta, että mieheni oli uskoton, jonka jälkeen annoin hänelle uuden mahdollisuuden. Rakensimme huolella suhdetta ja luottamusta takaisin kunnes sitten 2 vuoden päästä petti uudestaan. Avioliitto loppui siihen ja meistä tuli eroperhe, lapsistani erolapsia vaikka tein kaikkeni ettei niin olisi käynyt. Elämäni vaikeimmat kaksi vuotta, jotka hänelle turhaan annoin. Asia on niin vaikea, etten todellakaan siitä haluaisi jokaiselle ”puolitutulle” avautua perustellakseni että en ”luovuttanut liian helposti”. Siispä suurin osa ihmisistä varmaan luulee että mekin luovutimme liian helposti.

    • primebody kirjoitti:

      Nää on just niitä asioita, että kukaan ei voi tietää eron lopullista syytä ja varsinkin jos kuvioissa on kolmas osapuoli ei ero ole varmastikkaan koskaan helppo.Luottamus on vaikea rakentaa uudelleen..

  25. Anneh kirjoitti:

    Kolme asiaa nousi mieleen tästä tekstistä:

    1) Jumalauta, että on ärsyttävää kun teidän bloggaajien täytyy aina tavallaan turvata selustanne selvittämällä blogitekstissä, että ”tässä on sitten ihan vaan mun mielipiteitä aiheesta X enkä todellakaan ole mikää asiantuntija plaaplaa.” Eläkä ymmärrä nyt väärin, en tässä syyllistä sinua kirjoittajana vaan meitä muita lukijoina. On niin väärin, että ihmiset alkavat usein juurikin tällaisten arkojen, mielipidetekstien jälkeen syytämään sitä paskaa tänne kommenttiboksiin, jos bloggaajan mielipide ei miellytä. Jokaisen tulisi ymmärtää, että bloggaaja kirjoittaa omasta näkökulmastaan, eivätkä blogit ole mitään faktan lähteitä, vaan niiden tarkoitus on tarjota näkökulmia kirjoittajiensa elämään ja mielenkiinnonkohtaiseen. Mielestäni blogisi on hyvin viihdyttävä ja olen seurannut sitä fitness-ajoista lähtien. Tässäpä toinen tinkauksen aihe, joka nostaa aina karvat multa pystyyn. Mielestäni on hienoa, että blogisi on muuttunut elämäsi mukaan ja on hauskaa, että löydät kirjoitettavaa nykyisestä elämästäsi. Jokaisella on oikeus muuttaa mielipidettä ja minusta ainakin olisi aikaa huolestuttavaa, jos näiden blogivuosiesi aikana, et olisi kasvanut ihmisenä vaan olisit se sama Umppu, kuin blogin alkuaikoina. Itse ainakin olen huomannut blogin koko linjan muuttuneen viime aikoina, enkä pidä sitä lainkaan negatiivisena asiana.

    2) Eroperheasiaan sen verran, että itse asuin lukioaikoina kahdessa paikassa kotonani ja tädilläni, sillä kotoani ei ollut koulukuljetusta (tervetuloa Lappiin) joten punkkasin tädin sohvalla viikot. Ja se oli yhtä helvettiä. Juurikin stressaavaa, koska kaikki tavarat olivat aina matkalaukussa valmiudessa lähtöön tai väärässä paikassa. Se oli inhottavaa 16-vuotiaalle joten uskon että se on vielä kamalampaa lapselle.

    3) Kommenteissa oli juttua siitä, kuinka kaikki eivät usko siihen elämänmittaiseen rakkauteen vaan hyväksyvät sen, että ero voi tulla koska vaan, sillä elämä ja ihmiset muuttuvat aikojen saatossa. Itselläni heräsi vain kysymys siitä, että minkä vitun takia te sitten oletta yhdessä nykyisten kumppanienne kanssa jos ette usko, että se on pysyvä olotila? En minä ainakaan tuhlaisi sekuntiakaan ihmiseen, jonka kanssa en haluaisi ja uskoisi olevani lopun ikääni. Enkä varsinkaan tekisi lapsia tällaisen henkilön kanssa, sillä vanhempien tehtävä on turvata lapsille turvallinen elämä. Kuinka tällaisen elämän voi turvata, jos ei edes usko omaan suhteeseensa ja avioliittoonsa? Oma parisuhteeni on suhteellisen ”tuore”. Olemme olleet yhdessä kuusi vuotta ja naimisissa vasta viime kesästä. Omat vanhempani ovat olleet naimisissa yli 30 vuotta ja itse ainakin olen koko ajan tiennyt että tuohon tulen tähtäämään elämässäni ja uskon siihen, että omalla uskollakin on väliä parisuhteessa. Jos ajatusmaailma on jo suhteen alussa se, ettei tämä välttämättä tule kestämään, nii mikä estää silloin laittamasta lusikoita jakoon? Meilläkin on joskus ollut vaikeaa, mutta ajatus siitä, että me kuulumme yhteen ja haluamme vanhoina samanlaiset keinutuolit, on auttanut meitä selvittämään ristiriidat ja jokaisen tappelun sopimisen jälkeen, on parisuhteemme ollut vahvempi. <3

  26. Kirsi k kirjoitti:

    Sorry, en käsittänyt tän jaarittelupostauksen pointtia. Mitä tahdoitkaan sanoa? Voitko tiivistää yhteen lauseeseen?

  27. Noora kirjoitti:

    Oon tosi pitkään Umppu lukenut sun blogia ja tää oli nyt aihe, joka kolahti. Itse olen eroperheen lapsi. Mun vanhemmat erosi kun olin 10 ja se ei ollut kaunista katsottavaa. Mun isä petti äitiäni ja lähti tämän uuden naisen matkaan. Samalla unohti meidät lapset ja alkoi elää uutta elämää. Tämä isän uusi vaimo myös huusi kuinka me pilaamme heidän perhe-elämän. Kävin koko nuoruusikäni terapiassa ja sairastin keskivaikean masennuksen, joka tasaisin väliajoin nostelee päätänsä. Nyt 10 vuotta myöhemmin isä on sitten alkanut paikkailla meidän suhdetta. Myöskään oman parisuhteeni kanssa ei ole ollut ongelmattomia hetkiä. Oma mies ei ehkä kuitenkaan ole ollut valmis parisuhteeseen tai ymmärtämään mitä parisuhde tarkoittaa ja pettänyt myös minua. 1 vuosi ollaan ehditty olla naimisissa ja nyt mietitään eroa. Itse haluaisin meidän parisuhteen korjata mutta en ole varma mitä mies sitten haluaa. Ja voin sanoa, että vanhempien ero on vaikuttanut muhun nykypäivänä ja luottamukseeni miehiä kohtaan, eikä tietenkään nuo oman miehen toilailut sitä ole parantaneet.

  28. limppu kirjoitti:

    Meidän tuttavaperheessä lapset jäivät eron jälkeen vanhaan kotiin ja vanhemmat asuivat siellä vuoroviikoin. Ei voi kun ihailla kuinka vanhemmat uhrasivat vuosien ajan omaa ”mukavuuttaan” jotta lapsilla olisi mahdollisimman hyvä olla<3

  29. Heidi kirjoitti:

    Vanhempani erosivat kun olin 9 vanha. Silloin se oli kova paikka ja muistan itkeneeni monesti kun siitä kysyttiin esim. Koulun terkalla. Se oli jotenkin noloa ja meni pitkään ennen kuin kerroin siitä kavereilleni. Vanhemmat asuttivat jonkin aikaa entistä kotiamme vuoro viikoin, joten emme joutuneet heti siihen viikko siellä, viikko täällä rumbaan.

    Myöhemmällä iällä en tunne kärsineeni erosta, oli ihana kun oli kaksi turvallista paikkaa minne mennä kun toinen vanhempi alkoi ärsyttää. Viikonloput vietettiin isän kanssa ja isompana asuin jopa enemmän isän kanssa kuin äidin. Molempiin hyvät suhteet ollut kokoajan vaikka heillä todella huonot välit eron jälkeen.. Jotenkin se ei silti ole vaikuttanut.. En edes pysty kuvitella miten ovat joskus yhdessä voineet olla..
    Meillä ei ollut mitään uusia puoliso/lapsi juttuja vanhemmilla kun olimme pieniä,että silläkin voi olla vaikutus.. Ollaan oltu ”ykkösiä” siskon kansaa molemmille vanhemmille eron jälkeen.

    Kyllä silti yhden lapsen äitinä tekisin lähes mitä vaan, jotta lapsellani olisi ehjä perhe vaikka en koe itse kärsineeni vanhempieni erosta.

    • Heidi kirjoitti:

      Siis meillä ehjä perhe ja sen haluan lapselleni tulevaisuudessakin suoda, hieman sekavasti oli tuo viimeinen kappale..

    • primebody kirjoitti:

      Ihana kuulla että teillä on mennyt noin

  30. Nenne kirjoitti:

    Luoja sinua varjelkoon, ettet itse koskaan joutuisi eroa kokemaan. Tässä kirjoituksessa yrität peittää paheksuntaasi kieli keskellä suuta, mutta Fb:n kommenttiosiossa mikään ei jää kysymysmerkiksi.

    En kyllä itse kehtaisi huudella julkisesti mitään tällaista, sillä harvapa meistä tulevasta tietää.

    • primebody kirjoitti:

      Kuka sitä eroa toivoo itselleen saati kenellekkään muulle. En mää ainakaan. En Koita peitellä yhtään mitään. Mun mielestä näistä asioista pitää nimenomaan keskustella, kirjoittaa ja jakaa tietoa. Täällä on ihan loistavia kommentteja mitkä saattaa avata monen silmät. Kommentteja on niin ”puolesta kun vastaan” ja ihanan aitoja sellaisia.

  31. Nanna kirjoitti:

    Hyvä kirjoitus…Vaikka ensin meninkin vähän puolustuskannalle;) Aihe koskettaa niin kovin tällä hetkellä mutta tapani on yrittää kirjoittaa fiksusti ilman hyökkäyksen makua;)
    Meillä on takana 16v liitto josta puolet meni ihan hyvin. Toinen puoli olikin jo ihan kamalaa.
    Viimeiset 2v mietin eroa kun toista osapuolta ei mikään enää kiinnostanut ja olimme enää vain jatkuvasti riiteleviä kämppiksiä.
    Ees taas vatvoimme eroa ja tappelut vain lisääntyi.Tilanne oli sietämätön molemmille ja etenkin lapsille joita on seitsemän.
    Itse olen eroperheen lapsi ja vannoin etten ikinä eroa…Vannomatta paras…Ero oli helpotus koko perheelle mutta edelleen itken päivittäin asiaa. On tuskallista ettei perhe enää ole yhdessä ja asiaa käsittelen joka päivä mielessäni. Rakkaus puolisoon kuoli koska hän ei enää halunnut hoitaa parisuhdetta millään tavoin ja ja ainoa vastaus miljoona kertaa kysyttäessä oli että hoidetaan parisuhdetta sitten kun lapset ovat muutaneet kotoa pois…Öö…eli joskus 20v päästä kun ollaan 60v 😀 Ei kiitos,en halua olla onneton enää niin kauan. Nyt asumme eri osoitteissa. Minä jäin vanhaan kotiin ja lapsilla on edelleen samat koulut ja päikyt. Mies asuu tuossa vajaan kilometrin päässä ja viikko-viikkosysteemiä meillä ei ole. Ainostaan joka toinen vkonloppu on molemmilla ”vapaa”. Vaikka asiaa suren ja käsittelen olen alkanut olemaan myös onnellinen ja jollain tavalla vapautunut. 16v on pitkä aika ja nyt olemme ex-puolison kanssa ihan hyvissä väleissä ja pystymme keskustelemaan asioista ilman riitoja. Tosin keskustelut koskevat pääasiassa lapsia. Yksi lapsistani (11v) sanoi että tämä on paras ratkaisu,hän oli väsynyt kuuntelemaan jatkuvaa riitelyämme. Kamalalta tuntuu kuulla tuollaista mutta kyllähän se kodin ahdistava ilmapiiri ja jatkuva riitely vaikuttaa lapsiinkin. Todella hienoa että te olette pystyneet ratkomaan ongelmanne ja parisuhteenne jatkuu <3

  32. Nelli kirjoitti:

    No täytyy sanoa, että ero- ja varsinkin juuri vuoroviikkolapsena en ole koskaan ymmärtänyt tätä negatiivisuutta kyseistä järjestelyä kohtaan. Olin yhdeksän, kun vanhempani ilmoittivat minulle ja pikkusiskolle erosta, ja isän hankittua uuden asunnon aloimme elämään vuoroviikoin isän ja äidin kanssa. Viikottain tapahtunut muuttaminen siihen asti, että olin seitsemäntoista oli raskasta, mutta raskaampaa olisi ollut se, jos suhteeni jompaan kumpaan vanhempaani olisi päässyt näivettymään. Uskon, että olisin kärsinyt enemmän siitä, että olisin nähnyt (luultavasti isääni) vain viikonloppuisin ja vanhetessani vielä varmasti vähemmän. Nyt suhteeni molempiin vanhempiini on hyvä, ja aina olen tuntenut oloni rakastetuksi molempien vanhempieni toimesta. Enneminkin nyt aikuisena voisin tuntea katkeruutta siitä, jos tuntuisi, että toinen vanhemmista ei olisi halunnut jakaa elämääni ja arkeani kun vain joka toisena viikonloppuna.. Kasvaessani en tuntenut menettäneeni mitään ydinperheiden lapsiin verrattuna, ja näin aikuisena minulla onkin paremmat välit esimerkiksi isääni kuin monilla ”ydinperhelapsi”-ystävilläni. Koska nähtiin joka toinen viikko, jaksoivat vanhempani sitten täysillä keskittyä meihin lapsiin omilla viikoillaan. Voisi olla, että suhtautumiseni olisi erilaista, jos vanhempieni välit olisivat täysin tulehtuneet erosta, mutta onneksi niin ei käynyt. He päättivät hoitaa eron aikuisina ja aikuisten kesken vetämättä meitä lapsia siihen mukaan. Minä tunnen, että minulla oli onnellinen lapsuus vanhempieni erosta huolimatta, eikä se saanut minua koskaan tuntemaan itseäni mitenkään huonommaksi ns. normaalin perheen omaavien ystävieni kanssa. Kaikki kunnia kypsille ja rakastaville vanhemmilleni, joille myöskään tämä järjestely ei aina ollut helpoimmasta päästä!

  33. Sara kirjoitti:

    Itse olen nyt 22v nuori, eroperheestä jossa vanhemmat tosin eronneet jo kun olin 4kk ikäinen. Tällä hetkellä odotan toista lasta perheeseemme johon kuuluu avopuoliso ja 1v 7kk ikäinen esikoinen. Esikoista odottaessa muistan neuvolassa itkeneeni neuvolatädille ja miehelleni kuinka en halua ikinä tulevan lapseni joutuvan kahden kodin väliin, silloin sovimme avopuolisoni kanssa että mitä vastaan tuleekaan koitamme niistä selviytyä jotta näin ei tapahdu.
    Miksi sitten en halua eroperhettä meidän lapsille? Vaikka olen ollut vain sen 4kk vanhempieni erottua on se vaikuttanut paljon kaikkeen. Meistä ei tullut isäni kanssa ikinä läheisiä vaikka olin sielä viikonloppuisin, lopetin viikonloppu käynnit 9vuoden iässä koska en vaan viihtynyt sielä, tuntui kuin olisin ollut vieraassa kodissa vieraiden ihmisten (isä, äitipuoli, 3 sisarpuolta) kanssa. Lapsuuteeni mahtuu myös paljon salailua ja valehtelua jonka takia en pysty olemaan isäni kanssa missään tekemisissä. Välillä lapsena kavereiden luona kyläillessäni olin kateellinen kun näin miten kavereideni isät leikkivät heidän kanssa ja se ei näyttänyt väkisinväännetyltä ja iltaisin itkin äidiltä salaa omassa huoneessani.

  34. Paula kirjoitti:

    Omat vanhempani erosivat, kun olin 8 vuotta ja omalta kohdalta sanon, että se oli elämässäni yksi parhaita asioita. Toki itse kasvoin perheessä, jossa isä oli todella alkoholisoitunut ja 8 vuotta sain katsoa kun äitiä hakattiin ja vanhempia sisaruksia heitettiin ovesta ulos. Tällaisessa tilanteessa kuulee liian usein, että lasten takia taistelee suhteen puolesta, vaikka itse jo 4-vuotiaana toivoin, että lähdettäisiin. Ehdottomasti itse näen asian, niin että lapsi ansaitsee vakaan lapsuuden ja onnelliset vanhemmat, jatkuva riitely syö todella paljon. Kun suhteessa pohjalla ei ole mitään tällaista, niin kummaksun miksi luovutetaan niin helposti, ei edes yritetä löytää sitä yhteistä polkua enää. odotamme nyt esikoistamme ja olemme käyneet paljon vaikeita asioita läpi, mutta omaan itsekin tämän etten suostu luovuttamaan vaan asiat selvitetään ja suhteeseen panostetaan. Itse ainakin haluan tehdä kaikkeni, jotta perhe pysyy koossa ja onnellisena 🙂

  35. Elina kirjoitti:

    Olin itse 10 v. ja pikkusiskoni 8v. kun vanhemmat erosivat. Siinä iässä koko asiaa ei ymmärtänyt oikeastaan miltään kantilta. Muutimme äidin mukana, koska ”tytöt kuuluvat kasvaa äidin kanssa”. Muistan vieläkin sen hetken, kun olimme täpötäysi auto pakattuna kotitalomme pihassa, kun iskä vielä kysyi pihassa etteikö jompi kumpi jäisi asumaan hänen kanssaan. Itse muistan vain pienen ajatuksen siitä, että mikään muu ei ole itselle sillä hetkellä tärkeämpää kuin saada pysyä pikkusiskon kanssa. Onneksi äiti ajatteli silloin samoin, ja saimme pysyä edes siskon kanssa samassa osoitteessa. Tässä kirjoittaessa tirahtaa väkisinkin kyyneleet poskelle, koska muistot ovat edelleen tuosta ajasta vahvat. Nyt aikuisena itse vasta ymmärtää, kuinka hemmetin tärkeä meidän siskosten tuki oli toisillemme. Itse olen aina ollut turvallisuudenhaluinen, enkä ikinä halunnut olla nuorenakaan yksin. Sama on tänäkin päivänä, tarvitsen vierelleni läheisen ihmisen. Elämä on kuljettanut meidät siskokset hyvin omia polkujamme. Tänä päivänä asumme 2 km etäisyydellä ja edelleen näemme viikottain. Jos vielä mainitsen jotain äiti-isä suhteeseen eron jälkeen, niin teini-iässä elin vaikeammat ajat kun kummatkin antoi omat ohjeensa ja meillä äiti on aina ollut se rajojen pitäjä. Jos niitä ei olis silloin ollut, en voisi kuvitella missä nyt olisin. Nuorena ei vain osaa ajatella omaa parastaan siinä tilanteessa, kun kaikki uudet kokemukset tuntuu hienoilta ja elät kovaa nuoren elämää. Kyllä vanhempien ero on jättänyt jälkensä. Nyt osaan ne tunnistaa hyvin ja tiedän miten ne on vaikuttanut elämääni tähän mennessä. Voin vain todeta, että hieno kirjoitus Umppu ja olet aivan oikeassa joka lauseessasi, vaikka et itse ole vanhempien eroa joutunut kokemaan. Se on hieno lahja <3 Toivotaan kaikille avioliittojen säilymistä ja sopua jokaiseen kotiin <3

  36. Sanna kirjoitti:

    Olen itse ns. ehjästä perheestä ja vanhempani ovat olleet naimisissa ikuisuuden. Mieheni vanhemmat ovat eronneet.

    Jos saisin joskus selville, että mies vaikka pettää minua pakkaisin 100% varmuudella lapset, koiran ja tavarat ja muuttaisin pois omilleni. Ajatus uusioperheestä on yksi pahimmista painajaisista.

    Monta kertaa olen antanut tulla tuutin täydeltä ja suunnitellut päässäni ties mitä radikaaleja muutoksia. Mies on pohjimmiltaan hyvin kiltti, ja me molemmat olemme aika jääräpäitä. Varsinkin vauvavuosina olin hetkittäin ihan sekaisin imetyksestä, valvomisesta ym. johtuen. Neuvolasta mulle määrättiin minipillerit, ja sen ajan kun söin niitä olin aivan mielipuoli.

    Elämä alkoi taas tasaantua kun molemmat palasivat töihin ja lapset menivät päiväkotiin. Nyt voimme välillä jopa lähteä pikku reissuun kaksistaan ilman lapsia.

    Omien vanhempieni suhde on hyvin erikoinen. He ovat edelleen paperilla naimisissa ja asuvat yhdessä. Isä on tähän järjestelyyn ihan tyytyväinen. Äidillä taas on uusi miesystävä, jonka kanssa hän viettää aika paljon aikaa. Muistan lapsena toivoneeni ja sanoneeni vanhemmilleni, että erotkaa jo! Äiti sanoi minulle, että he ovat isän kanssa menneet naimisiin ja he eivät koskaan eroa.

    Me emme ole mieheni kanssa naimisissa ja näiden omien vanhempieni omituisten järjestelyjen takia tuskin tulen ikinä naimisiin menemään ?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *